Kas, tässäpä pätkä. Homma käynnistyy ristiretkiajan Jerusalemista, jossa oikeamielinen kuningas Rikhard Leijonamieli ja hänen hohtavahaarniskaiset ritarinsa keskeyttävät ikiaikaisen Prosatanos -demonin suorittaman vauvanuhrausrituaalin, jonka tarkoituksena on manata itse Saatana maan päälle tekemään ihmiskunnasta sylttyä ja hakkelusta. Pikaisen myllyn päätteeksi muutama Darth Maulia muistuttava pikkupiru on suolestettu ja itse Prosatanos vangitaan Leijonamielen toimesta synkkääkin synkempään hautakammioon, mistä ilkimyksellä ei ole mitään asiaa päivänvaloon enää koskaan. Vaan kuinkas sitten kävikään…
No, kovin kummoinen professori ei tarvitse olla tajutakseen, että Prosatanos karkaa vuosisatojen päästä haudastaan, ja päätyy rellestämään 1990-luvun Chicagoon, edelleen aikomuksenaan ja ainoana tavoitteenaan onnistua noitumaan Vanha Kehno lahtaushommiin. Nopeaälyinen katsoja osaa myös arvata, että kovaotteista kyttää esittävä Chuck Norris tulee tekemään Prosatanoksesta sylttyä ja hakkelusta, ja olemaan viimeinen ja ratkaiseva lenkki Saatanan ja ihmiskunnan välisessä taistelussa. Oujee.
Olen suuri Norriksen fani ja odotukseni olivat erittäin korkealla. Harmi, että kehuille ei tällä kertaa ole juuri aihetta, sillä ongelmia on vaikka lampaat söis. Pääosassa Chuck potkii ja lyö hienosti, ohjaa lempeällä kädellä israelilaisia katulapsia oikealle tielle ja sietää aivan liikaa suunsoittoa ja tunarointia kyttäpariltaan, ehkä elokuvahistorian ärsyttävämmältä sidekickilta, joka on todennäköisesti tarkoitettu koomiseksikin hahmoksi. Mimmipuolella pyörii Chuckin kanssa enemmänkin yhteistyötä tehnyt Sheree J. Wilson, joka soveltuu juuri ja juuri TV-näyttelijäksi, ja jonka rooli jää kovin, kovin ohkaiseksi. Toimintaa on ehdottomasti liian vähän, mikä on sääli, sillä vähäiset mätkekohtaukset ovat erittäin viihdyttävää shaissea. Kenestä nyt ei olisi siistiä nähdä Chuck Norrista potkimassa ”voittamatonta” demonia päähän?
Pienestäpä se jäi kiinni; jos ei Prosatanos –parka olisi heittänyt juuri (ja ihan turhaan) listimäänsä huoraa hotellin ikkunasta suoraan Chuckin auton konepellille, Chuck ei olisi koskaan juttuun sotkeutunutkaan, demoninen plääni olisi pelittänyt ja ihmiskunta ollut tuhon oma. Vastaavanlaista sattumankauppaa on koko leffa muutenkin. Kyseessä on Norriksen ja halpisyhtiö Cannon Groupsin pitkän ja kunniakkaan yhteistyön viimeinen, valitettavan ylikypsä hedelmä. Toki lähtökohtainen idea kaikkien pikkupoikien idolisoimasta tukkajumalasta jahtaamassa Saatanaa on aivan erityisen vinkeä, mutta toteutus on valitettavan hutaisten kyhättyä huttua. Leffa on valmistettu niinkin myöhään kuin 1990-luvun puolivälissä, mutta näyttää, kuulostaa, maistuu ja haisee niin pahasti kasarilta, että ihan ihmetyttää. Ja minä siis todella, todella rakastan huonoa 80’s actionia, mutta tässä on nyt selkeästi kyse kuolleen hevosen ruoskimisesta; tässä vaiheessa Chuck oli jo fiksusti siirtynyt urallaan eteenpäin uuteen loistavaan merkkipaaluunsa, Walker Teksasista, ja ehkä olisi ollut hyvä keskittyä siihen kokonaan.
