Woody Allen on sanonut, että tämä on paras komedia, mitä äänielokuva-alalla on tehty. Federico Fellinin elokuvat ovat aina olleet minulle semmoinen mukiinmenevä juttu, eivätkä ne ole tehneet kovin suurta vaikutusta. Moni suosikkiohjaajistani kuitenkin mainitsee hänet yhdeksi pääasiallisista vaikuttajista, minkä vuoksi olen hänen tuotoksiaan alkanut katsoa yhä enenevässä määrin.
Vastanaineet Wanda (Brunella Bovo) ja Ivan Cavalli (Leopoldo Trieste) saapuvat Roomaan häämatkalle. Ivan on suunnitellut matkalle sekunnintarkan ohjelman, johon kuuluu muun maussa nähtävyyksiä ja audienssi paavin kanssa. Wandalla on kuitenkin muuta mielessä; hän päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ja tavata ihailemansa Valkoisen sheikin näyttelijän Fernando Rivolin (Alberto Sordi) Ivanilta salaa. Suunnitelmat menevät kuitenkin mönkään Wandna joutuessa näyttelijäryhmän mukana parinkymmenen kilometrin päähän Roomasta. Ivan tietenkin huolestuu morsiamensa kadottua, löytää kirjeen Valkoiselta sheikiltä ja ajautuu hermoromahduksen partaalle yrittäessään pelastaa sukunsa kasvot ja pitää kaiken salassa.
Kuten muidenkin Fellinin elokuvien kohdalla, en pitänyt tätä kovin hauskana. Dialogipohjainen komedia ei varmaankaan iske niin hyvin italiaksi suomalaisilla teksteillä juurikin siitä syystä, että italiantaitoni rajoittuvat lähinnä mafiaelokuvista ja pizzavalikoimista oppimiini sanoihin. Englanninkieliset vastaavanlaiset elokuvat taas iskevät paremmin, koska ymmärrän kieltä eikä tekstitys typistä dialogin purevuutta laisinkaan. Mielestäni parasta antia elokuvassa oli showbisneksen parodiointi ja itse Valkoisen sheikin irvokas hahmo.
Vaikka elokuva ei niin paljoa naurattanutkaan, Valkoinen sheikki kertoo huvittavan, vauhdikkaan sekä viehättävän tarinan unelmien ja tosielämän kohtaamisesta ja kasvojen säilyttämisestä. Elokuva etenee alusta loppuun mukavan suoraviivaisesti, joskaan ihan viimeiset minuutit eivät enää kanna yhtä hyvin. Ensimmäiseksi soolo-ohjaukseksi elokuva on varsin mukiinmenevä, vaikkei ylläkään Fellinin parhaimpien tasolle.
