Valta, voima, kunnia, suku ja synkkyys. Näistä koostui George R.R Martinin Tulen ja jään laulun perustuvan Game of Thrones sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Sarjan toinen kausi seuraa kirjasarjan toisen osan Clash of Kings tapahtumia. Kuten nimestä voi jo päätellä, toisessa tuotantokaudessa Westerosin maassa on syttynyt täysmittainen sisällissota ja kuninkaat taistelevat valtaistuimesta.
Sarja jatkaa siitä mihin edellinen jäi, eli: Taistelu Westerosin hallinnasta jatkuu kiivaana ja hullu poikakuningas Joffrey Baratheon istuu valtaistuimella. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä Joffreyn valtaan, joten muut suvut havittelevat myös valtaistuinta. Robb Starkin taistelu Lannistereita vastaan jatkuu kiivaana. Edesmenneen kuninkaan Robertin veli Stannis suunnittelee hyökkäystä meriteitse Kuninkaansatamaan, myös hänen veljensä Renly ei aio jäädä yhtään vähemmälle. Myös eräs yllättävä taho julistaa itsensä jälleen kuninkaaksi saariltaan ja aloittaa omat valloitussuunnitelmansa. Samaan aikaan, kun Westerosissa kamppaillaan vallassa, meren toisella puolella Daenerys Targaryen suunnittelee paluuta Westerosiin vierellään kolme vastakuoriutunutta lohikäärmettä. Mutta, ei väliä kuka hallitseekaan valtaistuinta, on suurempi ja mahtavampi paha kuin mikään muu nousemassa muurin takaa pohjoisessa, joka aikoo tuhoa elävien maailman. War is coming
Game of Thrones ensimmäisen kauden valttikortit olivat loistava käsikirjoitus ja dialogi sekä rooleihinsa mahtavasti eläytyneet näyttelijät. Toinen kausi ei jää paljoa taakse: käsikirjoitus on edelleen timantinkovaa ja dialogi suorastaan mehukasta. Näyttelijät ovat myös aivan uskomattoman hyviä, enkä ole nähnyt kuin muutamaan ”olisi voinut olla parempi” näyttelijäsuoritusta. Moni näyttelijöistä on tuiki tuntemattomia Britti näyttelijöitä, mikä on osittain hyvä sillä kenelläkään ei ole mitään ns. ”leimautumista” tiettyyn rooliin. Erityismaininnan näyttelijöistä ansaitsee Peter Dinklage loistavasta suorituksestaan Tyrion Lannisterina. Hahmo itsessään on vahvasti kantava voima kirjoissakin, kaikkineen sarkastisineen ja ironisineen kommentteineen ja Peter tekee vain kunniaa roolissaan Tyrionina. Toisessa kaudessa seurataankin yhä enemmän Tyrion touhuiluaa Kuninkaansatamassa, joka ei ainakaan itseä haitannut, ainoastaan viihytti.
Uusia näyttelijöitä on kourallinen, joista itseäni ainakin viihdytti Greyjoyn suvun johtaja: Balon Greyjoy. Mies on niin synkkä ja kylmä olemukseltaan, että hänellä pitäisi olla Pulp Fictionista napattu ”Bad motherfucker” lompakko. Muita uusia hahmoja ovat mm. Rober Baratheonin kylmä ja julma veli: Stannis Baratheon sekä hänen apurinsa ja rakastajattarensa: punainen velhotar Lady Melissandre.
Toisessa tuottiksessa on hieman erilainen tunnelma kuin ensimmäisessä. Ensimmäisessä tuotantokausi oli synkempi ja kylmempi, joka saattoi johtua siitä, että suurin osa miljööstä oli kolkkoa ja lumista. Toisessa tuotantokaudessa tunnelma on omasta mielestäni huomattavasti ns. lämpimämpi, sillä tällä kertaa keskitytään enemmän etelän ja Kuninkaansataman tapahtumiin
Yleisesti Game of Thronesin kantava voima on juuri fantasia kliseiden rikkominen ja ennennäkemättömät väkivalta-ja seksikohtaukset. Toisessa tuottiksessa on vielä enemmän seksiä, juonittelua, väkivaltaa ja julmuutta, joka elävöittää sarjaa entisestään. Ainoa asia mistä voisin valittaa on yksi suurempi taistelukohtaus loppuolella, joka näytti ja tuntui melko huonolta verrattuna kirjan samaiseen kohtaukseen, joka oli omia suosikkikohtiani.
Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka pitävät vähänkin fantasiasta tai muuten synkistä ja realistisista sarjoista. Ensimmäisen tuotantokauden katsojille tämä on must see!
