Vampyyrileffaa on tehty monella tapaa: on seikkailtu nahka-asuissa ja konetulisaseiden kera, osoiteltu charmantisti taskulampulla (Belan) silmiin sekä vakavoiduttu gootti-ilmapiirissä. Lähes poikkeuksetta jokaista tapausta yhdistää tietty vakava eteneminen hammasta purren. Roman Polanskin Vampyyrintappajat ei ainakaan sorru moiseen, vaan tajuaa upottaa ne hampaat suoraan uhriinsa. Tai ainakin uhrin nauruhermoihin.
Polanskin talviurheiluintoilun myötä (Alppien) kauniisiin lumisiin maisemiin sijoitettu kauhukomedia sisältää melkoisen joukon onnistuneita hahmoja, joista jokainen on osa vampyyrikliseillä itseään tankkaavaa parodiaa. Kärkisija menee silti professori Abronsiusta esittävälle MacGovranille ja tämän klassiselle proffa-lookille. Hörötykset taattu!
Elokuvan rakastavaisparia, romanttista Albert-tolvanaa ja Sarah-neitiä, esittävät ohjaaja ja tämän tuleva vaimo Sharon Tate. Tietyn surumielisen lisän hommaan tuo tosielämän traagisuus, joka vaani vain parin vuoden päässä, mutta elokuva porskuttaa onneksi niin asenteella eteenpäin, ettei moista tarvitse suuremmin pohtia.
Päällimmäisenä Vampyyrintappajista jäävät mieleen sen komeat maisemat. Kolkko linna, valkeat hanget, kalvakoiden verenimijöiden tuhoisat tanssit… kuin tosiaan jostain keskiaikaisesta painajaisesta… tai harvinaisen onnistuneesta Hammer-rainasta. Ja silti kaiken tuon peitteeksi on onnistuttu ripottelemaan omalaatuista huumoria kuin valkosipulia vampyyrinmetsästäjän pizzaan. Niinpä lopputulos on valloittava eikä edes se, että nykypäivän X-files-twistien turruttamalle kansalle loppu on peruskauraa, pääse laskemaan leffan pojoja.
