Vampyyrien menestystarinalle ei näy loppua. Uutta tuotetta tulee ennen kuin vanhan on ehtinyt katsoa. Ero entisiin teoksiin on huomattava. Vampyyrit ovat nykyään enemmänkin muoti-ilmiö kuin jännityselementti. Ihmispedot, jotka janosivat verta ja saivat kylmät väreet iholle, ovat nykyään kansikuvapoikia, jolla on puuteria kaksi kiloa naamassa, pienet torahampaat ja letti pystyssä. Jos entisaikojen verestävä painajainen muuttuu nykyään tyttöjen päiväuneksi, jossain on munattu.
Osittain näillä lähtökohdilla edetään tässäkin vuonna 2000 valmistuneessa teoksessa. Bram Stokerin romaanista jo ainakin tuhanteen kertaan filmatisoitu Draculan tarina väännetään modernimpaan muottiin niinkin ”omaperäisellä” tittelillä kuin Dracula 2001.
Vanhaa ja uutta sekoittava tarina alkaa siitä, kun rosvojoukko varastaa vinksahtaneen oloiselta rikkaalta antiikkikauppiaalta Van Helsingiltä (Christopher Plummer) holvistaan tarkoin vartioidun hopeisen arkun. Arkku nimittäin sisältää itsensä kreivi Draculan jäännökset. Van Helsing paljastaa karun totuuden itsestään kollegalleen Simonille (Jonny Lee Miller), ja he lähtevät jäljittämään arkkua Lontoosta käsin New Orleansiin. Dracula on kuin onkin päässyt arkusta pois, saaden ryöstäjistä apureitaan. Dracula etsii itselleen puhdasveristä vampyyrineitoa, ja sellainen löytyy. Van Helsingin tytär Mary (Justine Waddel) yrittää vastustella Draculan charmia ja manipulointia, ettei hänestä tulisi pimeyden kuningatarta.
Jenkkielokuvien menestysreseptin ainekset piilevät usein yhdenkin kuuluisan nimen varassa. Tässä tapauksessa promoamisen takaa toimeenpaneva tuottaja Wes Craven. Aluksi ajatus, että vielä 2000-luvullakin tehtäisiin leffa tästä loppuun kalutusta aiheesta, ei juuri allekirjoittanutta säväyttänyt. Elokuva kuitenkin meni alusta loppuun mielenkiinnolla ja hymy huulilla.
Moderniksi muokattu käsikirjoitus ja toteutus toimivat melko hyvin noin vertailumielessä aiempiin saman tarinan omaaville Dracula-leffoille. Tarina herätti mielenkiintoa, mutta tunnelma puuttui. Jännitys tuli ja meni. Se ei ollut läsnä koko ajan, kuten esim. Wes Cravenin ohjaustöissä. Eli kauhuna ajatellen kyse ei ole mistään huipputeoksesta. Elokuvan tarkoitus lieneekin esitellä tarina nykyajan nuoremmalle katsojakunnalle.
Elokuvan visuaalinen ilme väreineen ja tehosteineen päivitettiin 2000-luvulle, mikä ei onnistunut aivan kaikilla tapaa. Lavastus on paikoitellen hieman heikkoa, ja tehosteet kuten savuefektit ja veri, ei vanhan liiton katsojiin välttämättä uppoa. Kuvaus oli laadukasta kikkailuineen ja kuvakulmineen. Muuten perusilme ja värimaailma olivat siistin näköistä jälkeä.
Hahmot on suunniteltu ulkonäöltään synkiksi, mutta luonteeltaan huumorintajuisiksi. Eli tietoisesti on hieman löysätty Dracula-historian vakavuutta, ja yritetty sekoittaa rock-kulttuuria sekaan, jonka huomaa välipätkissä ja musiikkivalinnoissa. Oikeastaan kaikki näyttelijät vetävät roolinsa melko siististi nippuun. Tosin Draculalta (Gerald Butler) itseltään odotin vähän julmempaa luonnetta ja karismaa. Torahammas onkin vain 30-vuotias ujo kikkarapää, joka sähisee vähän väliä, mutta leffan tyyliin vaisumpikin lähestymistapa riittänee.
Viihdyttävä ja toimiva kokonaisuus, jonka seurassa viihtyy tarvittavan yhden katselukerran.
