Siitä oli jo kulunut neljä vuotta, kun Jackass-porukka oli törttöillyt viimeksi yhdessä. Silloin kyseessä oli teatterilevitykseen päässyt filmi, joka kaikessa kieroudessaan ja nerokkuuteen asti viedyssä typeryydessään oli eräs hauskimmista naurupaketeista koskaan. Jackass numero kaksi on porukan toinen yritys pitkän elokuvan parissa, eikä yhtään huonompi olekaan. Miehet ovat saaneet menestystä, mainetta, kyseenalaista kunniaa sekä tietysti suuria summia rahaa, mutta silti tästä uusimmasta rutistuksesta löytyy se vanha uho, joka roikkui porukan messissä jo legendaarisessa TV-sarjassa. Porukan jäsenet ovat selvästi kavereita ja heiltä löytyy intoa tekemistään kohtaan. Se tuo tähän leffaan hienon fiiliksen, mikä on yksi syy sen hyvyyteen.
Johnny Knoxvillen johtama miesjoukko satuttaa tahalleen itseään, tekee hurjia temppuja sekä saattaa katsojan oksentamisen partaalle. Mitään juonta ei ole, vaan TV-sarjan ja edellisen filmin tavoin tämäkin teos koostuu pelkistä porukan tekemistä tempuista. Vakionassujen lisäksi kuvioissa piipahtaa mm. huonon maun mestari John Waters sekä Broken Lizard -komediaryhmästä tuttu Jay Chandrasekhar, jotka omaksuvat loistavasti porukan hieman vinon elämänasenteen. Mukana on jäyniä, näyttäviä skeittitemppuja, typerää itsensä satuttamista, piilokamerajuttuja sekä puhtaasti yököttävää kuvamateriaalia, jonka katsominen voi aiheuttaa herkimmissä katsojissa oksennusreaktion. Paatuneimmallekin voi tehdä pahaa esim. katsella hevosen maidon juomista. Niin, se hevonen on ori.
Jeff Tremainen ohjaama pätkä on taitavasti rytmitetty, minkä vuoksi katsoja, jos vain pitää tästä idioottihuumorista, viihtyy aika varmasti. Pidempien temppujen ja kaverihengailujen rinnalle on kuvattu pienempiä, varsin yksinkertaisia temppuja. Tempuissa on mukana hienoa tilannekomiikkaa ja ihan kivoja oivalluksia, minkä vuoksi Jackass voittaa kevyesti lähes kaikki muut genretoverit. Vanha jengi heiluu yhä meiningissä täydellä sydämellä, mikä on ihailtavaa katseltavaa.
Jackass numero kaksi on kipeän hauska elokuvaelämys, joka saa miettimään tekijöidensä ja nauravan katsojan mielenterveyttä. Kuitenkin leffa loppuu yllättävän nopeasti ja katsojalle jää ilme “häh, eihän tää tässä voinu olla, haluu lisää”. Se johtuu siitä, että kokonaisuutena tämä jatkis ei toimi niin hyvin kuin ensimmäinen osa eikä ole edes yhtä tyylikäs. Ihan kivaa viihdettä, ei sen erikoisempaa. Katsomishetkellä tuntuu mukavalta, mutta muistikuvat pyyhkiytyvät aika nopeaan tahtiin pois mielestä.
