Kuvitelkaapa silmissänne musta laguuni, maanpäällinen eksoottinen paratiisi, josta kukaan ei ole palannut kertomaan. Kuvitelkaapa mukaan vielä retkeilijäryhmä keskelle tuota saarroksissa olevaa laguunia, ja laguunin tummiin vesiin uimaan ihmismäinen, mutta ei tästä maailmasta oleva monsteri. Kuvitelkaapa sitten, että moisesta juonesta väännettäisiin kauhuleffa. Minkähänlainen tulos mahtaisi olla?
No, minäpä vastaan oman kantani. Tulos ei ole laisinkaan huono. John Arnoldin musta-valkoinen Mustan laguunin hirviö on ajan hampaan nakertelusta huolimatta mukavaa katsottavaa. Vuotta aiemmin valmistuneen Vieraita ulkoavaruudesta-pläjäyksen tämä voittaa kirkkaasti, vaikka siinäkin tarina on keskivertokauhupätkää parempi. Käsikirjoittajana molemmissa on Harry Essex, joka on osannut loihtia “ihminen vastaan sopeutuva mörkö toisesta maailmasta”-asetelman jälleen toimivaksi.
Kaikki alkaa siitä, kun tutkija löytää ruman räpyläkäden (voi, voi niitä vanhoja tehosteita) kaivauksissaan, ja pienen järjestelyn jälkeen kasaan saadaan pienimuotoinen tutkimusryhmä ratkomaan Amazonjoen keskellä olevan laguunin salaisuuksia. Jotakin klassista siinä on, kun ihminen harhailee eksotiikan lähteillä tuntemattoman uhan armoilla. Siitäkin huolimatta, että itse hirviö ei säikäyttäisi edes pikkulastakaan pimeässä. Ja onhan tuo kaunista katsottavaa, kun kauhuleffojen pakollinen katseenvangitsija, eli siis se naispuolinen hahmo (tässä Julia Adams), jonka täytyy kirkua pari kertaa uskottavuuden vuoksi, kiskaisee uimapukukierroksen kesken kaiken. Kyllä siinä leffan musiikkikin muuttuu hetkeksi, ja itse päämömmö heltyy vain hipelöintilinjalle, vaikka muuten ruma räpylä ihmisiä silpookin. Tästä kikkailusta päästään vielä sille perinteiselle sivuhenkilöiden eliminointi-osastolle, jossa pääpari David Reed (Richard Carlson) ja Kay Lawrence (Adams) on vahvoilla.
Näyttelijät vetävät hommansa kotiin ehkä hieman asiallisemmin kuin tavallisesti, ja kauheimmalta ylinäyttelyltä vältytään. Laivan kapteenia esittävä Nestor Paiva on varsin sympaattinen. Pöhlön kapteenin repliikkejä odottaa innolla. Tahattomalta huumorilta ei tietenkään voida välttyä, kiitos tuon tiuhaan tahtiin etenevän ajan, mutta emme kai välitä siitä ja parista muusta mukana vilahtavasta emämunauksesta?
Tämä on vanha kunnon kauhuleffa, jossa on sen perinteisen vinkunan ja huonojen tehosteiden lisänä hyvä stoori. Kannattaa katsoa nostalgiaelämyksenä yli 50 vuoden takaa, ei niinkään kauhun nälkään – siihen on olemassa rankempia elokuvia. Iso käsi Mustan laguunin hirviölle, vai pitäisikö sanoa iso ruma räpylä?
