Meidän aikamme Hollywoodilla on ainakin viimeisen vuosikymmenen ajan ollut tapana suoltaa alati tympäännyttävämmällä intensiteetillä ulos toinen toistaan löyhkäävämpi ”reboot” tai ”remake” jo valmiiksi suositusta klassikosta tai muusta franchisestä, useimmiten vielä ilmaisen mainoksen toivossa provosoivasti alkuperäisestä muuteltuna ja ihmisiä loukaten. Neuvostoliitossa vähän vastaavaa kierrätysfilosofiaa alettiin harrastaa viimeistään Stalinin absurdeihin sfääreihin kasvaneen henkilökultin saatua tuulta purjeisiinsa. Vanhaan hyvään neuvostoliittolaiseen tapaan totuuden ja epätotuuden raja olikin käytännössä hyvin häilyvä, joten kaikenlaista keskeistä historiaa ja mytologiaa kirjoitettiin maassa ahkerasti uudelleen vastaamaan kulloisenkin ajan vaatimuksia: toisinaan juhlituimmillakin henkilöillä oli tapana yhtäkkiä vain kadota jäljettömiin niin virallisista asiakirjoista kuin valokuvistakin – uusien suosikkien ilmaantuessa näiden tilalle. Mihail Bulgakov on kirjassaan Saatana saapuu Moskovaan satirisoinut nerokkaasti tätä Stalinin ajan vainoharhaista epätodellisuutta.
Mikheil Tšiaurelin, Stalinin suosikin, ohjaama They Wanted Peace kertookin jälleen kerran revisioidun ja ajan oloon päivitetyn version koko neuvostojen maan pyhimmästä yksittäisestä tapauksesta sekä nerokkaan Stalinin avustavasta roolista sen toteuttajana. Tarinan alussa kapitalistit yhdessä vanhan keskiluokan kanssa laskevat eurooppalaisen suursodan kartuttavan kummasti jo valmiiksi muhkeaa rahapussiaan. Rohkeista työläisistä muodostetut kasvottomat armeijat päätyvät tykinruuaksi saksalaisten armoille vaimojen ja lasten kärsiessä samalla nälkää ja puutetta kaukana kotirintamalla. Elokuvan puolivälin tietämillä sorrettujen työläisten korviin kuitenkin kantautuu Leninin ja tämän parhaan ystävän Stalinin (Mihail Gelovani, tietysti!) julistama sanoma vapaudesta ja sosialismista. Yhä useampi sotilas hylkää asemansa ja liittyy kansan syviin riveihin mielenosoituksiin proletariaatin diktatuurin ja kahden sankarin lupaaman rauhan puolesta.
Kuten jo ehkä synopsiskin antaa jo ymmärtää, on kyseessä oikeastaan hyvinkin perinteinen Neuvostoliiton synnystä tuotettu propagandapläjäys Stalinin kasvaneella roolilla ohi muiden vallankumouksellisten verrattuna vaikka samasta aiheesta kertovaan vuoden 1927 Lokakuuhun. Todellisuudessa pieniä hienosäädettyjä yksityiskohtia löytyy niin tarinasta kuin kerronnastakin vaikka kuinka: enää 30-luvulla ei esimerkiksi ollut selvästikään tarvetta korostaa jo pitkälle sosialismissa elävälle kansalle aikaisempaa luokkasodan raivoa, vaan uudistuneen yhteiskunnallisen genesiksen airuet ajavat asiaansa pitkälti sanan säilällä, joskus jopa laulaen. Lisäksi, vaikka sota kuvataankin pohjimmiltaan tragediana, ei rohkeilla venäläisillä sotilailla enää vaikuta olevan ongelmia saksalaisten nitistämisessä, millä lienee jo kutkuteltu lähestyvää uuden sodan uhkaa lännestä. They Wanted Peacen venäläiset eivät varsinaisesti häviä sotaa, eivätkä saksalaiset koskaan aseta valtaan nousseille vallankumouksellisille nöyryyttäviä rauhanehtoja.
Pienoisena pettymyksenä neukkulainen uudisnäkemys ei edistyksellisyydestään huolimatta kuitenkaan tee teknisessä mielessä mitään kovin mielenkiintoista, vaan ohjaajan tausta mykkäelokuvien pioneerina näkyy vielä uuden suursodan vaihteessakin näkökulmasta riippuen viihdyttävällä tai ikävystyttävällä tavalla vanhakantaisen suoraviivaisena ja tasapaksuna kerrontana ilman lajityypin mestareiden näyttävämpiä tyylittelyjä. Ilmeisesti tätä elokuvaa ei tarkoitettu ulkomaiseen jakeluun, joten myöskään teoksen taiteelliseen tasoon ei viitsitty siksi turhaan liikoja panostaa. Tunnetumpien neuvostoteosten energisen vyörytyksen sijaan paikallisyleisön oli ilmeisesti tarpeen nähdä sota ihan vain pienimuotoisesti lavastettuna ja ihmismassojen liikehdintä ilman turhaa toimintaa tai vauhdikkaita leikkauksia. Verrattuna vaikkapa äskettäin katsomaani, vuosikausia aiemmin ilmestyneeseen Frank Capran Mr. Deeds tulee kaupunkiin -klassikkoon They Wanted Peace näyttää ja kuulostaa suorastaan kivikautiselta.
They Wanted Peace ei varsinaisesti ole kovinkaan hyvä tai viihdyttävä elokuva, eikä se ole tainnut koskaan lukeutua edes lajityyppinsä – Stalin-propagandan – erityisiin suosikkeihin edes vanhojen kommunistipartojen keskuudessa, mutta teoksen tyyli ja sanoma itsessään on erittäin mielenkiintoista analysoitavaa, mikäli aihe ja elokuvahistoria sattuu kiinnostamaan. Stalin tai joku muu iso kiho kuitenkin oli näkemästään siinä määrin mielissään, että Tšiaurelilta tilattiin jonkinlainen löyhä jatko-osakin kertomaan syvällisemmin juhlakalunsa myöhemmistä edesottamuksista ja sankartöistä. Operaatio Barbarossan vuoksi suunnitelmat kuitenkin jätettiin suosiolla vuosiksi telakalle, ja Suomessa asti Vala-nimellä kulkeva teos valmistuikin lopulta osaksi kylmän sodan ajan entistäkin hurmoksellisempaa Stalin-kulttia.
