George ”Iceman” Chambers on nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari, joka paistattelee suosionsa huipulla ja nauttii glamourelämän hienouksista. On mersua, fyrkkaa, bileitä ja mimmejä. Monroe Hutchen on entinen lajin huippulupaus, joka istuu linnassa elinkautista murhasta ja pieksee kaikenmaailman skinipummeja vankeinhoitolaitoksen nyrkkeilyohjelman puitteissa. Chambers on miketysonmainen suunpieksijä ja loputtomalla bravadolla varustettu, kynttiläänsä molemmista päistä polttava kusiaivo, Hutchen buddhalaisen munkin tyyneydellä ja itsehillinnällä varustettu filosofi. Kun Chambers tuomitaan raiskauksesta kahdeksaksi vuodeksi vankilaan risteävät niin kovin erilaisten ja silti niin kovin samanlaisten pugilistien tiet yllättäen.
Teräskehä on sellainen kunnon kompromissiton äijäleffa, jollainen maistuu tukevana välipalana aina tai ainakin melkein. Pläjäyksen tekijäkaarti koostuu pitkälti vanhan liiton ammattimiehistä, jotka kuljettavat filkkaa rauhallisesti ja höntyilemättä kohti vääjäämätöntä loppuflaidista. Ohjaajana on häärinyt Peckinpahin kakkosmiehenä uransa aloittanut Walter Hill, joka sittemmin on itse vastannut useista valitettavan vähälle huomiolle jääneistä toimintahelmistä, kuten Extreme Prejudice, Southern Comfort ja Last Man Standing. Simppeli tarina rakentuu kokonaan kahden päähenkilön, heidän persoonansa ja tarinoidensa ympärille. Hutchenin taustatarinaa selvitellään tasan kahdessa repliikissä ja yhdessä parin sekunnin takaumassa, mutta enempää ei tarvitakaan. ”Menetin malttini yhden kerran, ja jouduin tänne.”, Hutchen kertoo rakennettuaan eristyssellissä hammastikuista temppelin pienoismallin. Joku haukkuisi tätä pinnalliseksi, minä sanon, että ohjaaja ei käytä aikaa jaaritteluun mutta kertoo silti tasan kaiken tarvittavan tehdäkseen luunkovasta päähenkilöstään aidon ihmisen.
Tavallaan vielä kutkuttavampaa on se, ettei katsojalle koskaan selviä, oliko Chambers syyllinen raiskaukseen vai ei. Ja silti hahmoa ei esitetä sen enemmän tai vähemmän pahana kuin vastustajansakaan, koska loppupeleissä kyse on antiikin olympialaisten ottelusta, kahden taistelijan kohtaamisesta ja siitä, että samalle tunkiolle ei mahdu kahta kukkoa. Lyö miestä tai hän lyö sinua. Monen muun ohjaajan lapasissa ja monien muiden tähtinäyttelijöiden kanssa tällainen kirveellä tukkipuusta lohkottu linnakundistoori olisi voinut kääntyä helposti yliampuvaksi hiphopgangsteripelleilyksi ja lökäpöksymachoiluksi vailla häntää, mutta kokenut kehäkettu Hill pitää homman otteessaan ja tarjoilee äijäilyn väliin säpäleitä syvyydestä ja rivien väliin kirjoitettuja lauseenpuolikkaita kuvissa sekä lauseissa juuri sen verran, kuin tällaisessa miesten leffassa tarvitsee. Juuri ja juuri puolentoista tunnin filkasta Walter Hill uhraa surutta vartin hikiseen ja tylyyn nyrkkeilymatsiinsa. Mutta Walter Hill onkin kova jätkä.
Kameran edessä kahtena nykyajan gladiaattorina toisiaan möyhentävät niinkin kovat kaverit kuin Wesley Snipes ja Ving Rhames, joilta ei puutu kreditabiliteettiä tai fyysistä preesenssiä. Snipes on muistaakseni muutamankin mustan vyön miehiä, ja triviatietojen mukaan Rhames treenasi rooliaan varten todella suurella intensiteetillä, mikä kyllä näkyy. Rhames rakentaa Chambersistaan rajun äijän, joka ei osaa käsitellä suunnatonta menestystään ja onkin lopulta kaiken uhon alla on kuin aika traaginen kaveri. Snipesin Hutchen taas esiintyy tämän kellopelin tarkkuudella toimivana vastavoimana, joka on jo menettänyt kaiken mutta on silti sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Yin ja Yang. Tuli ja vesi. Todella siistiä ja mieleenpainuvaa.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Vaikka Teräskehä ei mitenkään voi yltää Hillin 70-lukulaisen ja lähes täydellisen nyrkkeilyelokuvan, Charles Bronsonin ja James Coburnin tähdittämän Hard Timesin tasolle, se on silti erittäin varteenotettava pläjäys ja hieno tapaus lajissaan. Turhan huonosta maineesta kärsivä tinkimätön toimintadraama toiminee kaikille niille, joiden silmät salaisesti kostuvat kun Mikko Alatalo laulaa ”Ei oo helppoo olla mies!”.
