Noniin kansalaiset. Kammottavista katastrofielokuvistaan ja typerryttävän surkeasta Godzilla-remakestaan tunnetun saksalaisohjaaja Roland Emmerichin sotafilmi Midway ampuu alusta lähtien kovilla panoksilla. Toisen maailmansodan Tyynenmeren rintaman käänteentekevin taistelu toimii lähtökohtana tälle lähes kaksi -ja puolituntiselle vanhan liiton sotafilmille, joka noudattelee 1960-luvun gung ho-asennepätkistä tuttua kaavaa. On kasattu kunnon ensemble-cast, taistelun kulkua seurataan tasavertaisesti useasta eri näkökulmasta ja valkokangasaikaa saavat yhtälailla kätensä saveen upottavat rivisotilaat kuin hommaa kabineteissa johtavat generalissimotkin.
When the going gets tough, the tough get going. Emmerichin filmi ei ole mitään vasemmistointellektuellien tai hipsteri-indietaiteilijoiden pasifistisössöä, vaan rehellinen toimintaelokuva miehistä töissä. Intensiiviset, mutta selkeästi kuvatut ja leikatut, ammattilaisen ottein rakennetut ilmataistelujaksot ovat komeinta väkivaltaviihdettä, mitä hetkeen muistan mainstream-elokuvassa nähneeni. Keskeisimmän lentäjäyrmyn nimi on oikeasti Dick Best (olkoonkin, että nimi on historiasta poimittu), Dennis Quaidin esittämä amiraali kiroilee epämääräisesti sukupuolitaudilta vaikuttavaa ihottumaansa, kaikilla on viikset, koko elokuva löyhkää kerosiinilta, pallihieltä, ruudinsavulta ja hylsyiltä, Lucky Strikelta ja suolavedeltä. Aina varma Woody Harrelson yrmyilee laivaston komentajana, japanilaiset haikailevat samuraiperinteidensä perään ja suorittavat kamikazeiskuja. Luke Evans, poikabändihommista paremmin tunnettu Nick Jonas, Ed Skrein ja kumppanit selviytyvät rooleistaan kukin tyydyttävästi, mutta leffan pääroolia näyttelevät oikeasti jykevät lentotukialukset sekä aikakauden komeat lentokoneet. Mitsubishi Zerot, amerikkalaisten Aichi-syöksypommittajat, .50-kaliiperin Browning-konekiväärit ja ilmatorjunnan loputtomat valojuovaluodit.
Ilman sen ihmeellisempiä lätinöitä; jos diggailee sellaisista klassisista ison rahan pläjäyksistä kuin Yksi silta liikaa tai Atlantin valli murtuu, niin tämänkin tuotoksen pitäisi osua kuin torpedo lentotukialuksen kylkeen. Midwayn ehdottomasti suurin ansio on siinä, ettei se yritä olla määräänsä enempää. Kyse ei ole Kauriinmetsästäjän kaltaisesta huippuunsaviritetystä ihmisyyden analyysistä, eikä nyt olla sen suuremmin Oscar-jahdissa, paitsi ehkä erikoisefektien osalta. Silti, viime vuosina tai edes vuosikymmeninä ei enää ole liiemmin nähty näin reippaita, täyslaidallista sankarimytologiaa ja häpeilemätöntä eskapismia tarjoavia blue collar-sotapätkiä, ja ainakin itse juurikin Likaisen tusinan ja Suuren pakoretken parissa kasvaneena otan aidon korkkarileffan avosylin vastaan, kun sellaista tarjotaan.
Eipä siinä. Itse näin Midwayn Tennispalatsin överimegasalissa pienissä viskipäissäni isänpäivänä, eli juuri niinkuin se kuuluukin nähdä. Suosittelen sitä kaikille, jotka ymmärtävät, mitä velvollisuus tarkoittaa. Se ei ole elokuva kriitikoille, vaan elokuva tavallisille ihmisille. Meille, jotka viemme lapsemme aamuisin kouluun, jotka vieläkin muistamme miten rynnäkkökivääri puretaan ja kaikille, jotka autokoulussa opettelivat ajamaan manuaalivaihteisella. Kaikille, jotka juovat tavallista kahvia, maksavat veroja, lukevat aamun lehden paperisena versiona ja äänestävät joka kerta, myös europarlamenttivaaleissa. Loppuvaiheessa, japanilaisen amiraalin seistessä asennossa uppoavan aluksensa kannella, nousin leffateatterin penkistä heittämään käden lippaan. Takanani istuneet teinijanarit eivät täysin ymmärtäneet, mutta ne oppivat vielä.
