Cloverin (Ella Rubin) sisko Melanie (Maia Mitchell) katosi ja Clover etsii tätä. Etsintäpartiossa ovat lisäksi Megan (Ji-young Yoo), Max (Michael Cimino), Nina (Odessa A’zion) ja Abe (Belmont Cameli). Kolkon kaupan ja viimeisen johtolangan isäntä (Peter Stormare) kertoo Glore Valleysta. Ihmiset katoilevat siellä. Partio löytääkin hotellin, joka on pahaenteinen ja yön pimeydessä naamioitu mielipuoli (Tibor Szauervein) tekee tunkeilijoista selvää jälkeä. Se olisi intro toisenlaiseen kauhuleffaan, mutta viillellyt etsijät palaavat alkupisteeseen edellisten kuolemien opettamina ja jokainen sykli omaa omat käänteensä. Pääasiassa satunnaisotetut hahmot ovat keskellä raakaa sykliä, minkä elementteinä ovat massiivisen onnettomuuden luoma trauma, hirviömäiset eloonjääneet, edellisten pelien pelaajat ja luonnollisesti ammattietiikan kyseenalaistava tieteily.
Kauhuleffa Until Dawn tasapainottelee pienen ja selkeän hahmogallerian ja ison, pääasiassa pari repliikkiä omaavista taukeista koostuvan joukon välillä. Molemmilla on etunsa, kun kauhuleffan keskeinen elementti, kuolema, on kyseessä. Ensimmäinen mahdollistaa dramaattisesti vakuuttavat kuolinkohtaukset ja jälkimmäinen antaa meikkiefektiukoille paljon tilaa mellastaa ja se on dramaattisesti vakuuttavaa eri tavalla. Allekirjoittaneelle tuntemattomaan lähdemateriaaliin perustuva pläjäys omaa pienen hahmogallerian, mutta skenaario antaa meikkiefektiukoille tilaa ja sitä myös käytetään hyödyksi tavalla, joka kahmaisee vankan gornon lisäksi pari splatstick-lihapalaa. David F. Sandbergin ohjaus on teknisesti riittävää. Mutta Blair Butlerin ja Gary Daubermanin käsikirjoitus on harmillisen risainen varsinaisen juonen suhteen, vaikka useamman kuin yhden verisen kuolinkohtauksen kokeneet hahmot näkevät aamunkoiton.
Ella Rubin on teiniviiltelygenren vaatima juonen keskuspilari ja tämän ympärillä on pari muutakin persoonallisuutta, mutta näiden kohdalla hahmoja ei erityisemmin voi analysoida sen tehokkaammin ja skenaariokaan ei erityisemmin anna tilaa henkilökohtaisien omituisuuksien pureksimiseen. Tibor Szauervein on tarinan vaatima naamioitu mielipuoli, joka tekee juuri sitä, mitä naamioitu mielipuoli tekee. Peter Stormare on lyhyestä roolistaan huolimatta erittäin kolkko tyyppi ja knoppitriviana: hän oli myös alkuteoksessa mukana.
Iso lista nimiä kameran edessä tapahtuvien efektien ryhmässä on vahva enne läträyksestä ja hurmejanoisen meiningin fanit saavat särvintä pääasiassa nopearytmisellä, brutaalilla loiskeella, missä pään ja ison moukarin fuusio on odotetusti märän kokkareinen, niljaiset madot mönkivät ja ruumiinosat kirjaimellisesti räjähtelevät palapaistiksi. Läträys melko onnistuneesti peittää käsikirjoituksen kiireen päästää aika rankasti silvottu henkilögalleria tarinan loppuun, mutta loppuratkaisu on harmillisen lässähtävä, eikä kovinkaan tiukasti vedä stooria kasaan.
Kokonaisuus on nautittavan verinen kauhupläjäys ja hahmogallerian kierrätys leffan sisällä antaa tilaisuuden paiskata teiniviiltelyhenkinen läträys ja dramaattisten kuolinkohtauksien draama lihamyllyyn . Vaikka hankala sekoite saa koneen kirskumaan ja sylkemään mustaa savua, leffa ehtii loppua ennen lopullista hyytymistä. Läträysleffa hyvällä toteutuksella ja harmillisen risaisella käsikirjoituksella, mutta se ei ollut yhtään odottamatonta. Allekirjoittanut tykkäsi vaihteeksi matalaotsaisesta hurmeloiskeesta, joka on vielä uutta sellaista.
