Pohjustan tämänkertaista elokuva-arviota romanttisen komedian kautta, joka on genrenä ollut laajasti ja kautta aikain menestyksekäs, suosittu ja hyväntuulisuutta korostava – eli henkisen hyvinvoinnin kannalta yhtä tarpeellinen kuin ovat monet muutkin näytelmätaidetta korostavat lajityypit, joista tämän päivän elokuvaharrastajilla on runsaasti varaa valita ja etsiä mieleistään. Pixar & Disneyn tuore 27. animaatioelokuva ”Elemental” on romanttisen draamakomedian genressä niin hurmaavan ytimekäs, etten muista vastaavaa kokeneeni sitten ”Amélien” (2001), jonka tunnelmanluonnista on sittemmin tullut eräs genren suunnannäyttäjistä. Niinpä ”Elementalia” on sopivaa arvioida nimenomaan romanttisen komedian perinteisyyden näkökulmasta, varsinkin kun eräs sen käsikirjoittajista, Brenda Hsueh, on maininnut haastateltaessa, että tulen ja veden laulusta kertova animaatio on tietoisesti haeskellut inspiraatiotaan edellä mainitun ranskalaiselokuvan lisäksi sellaisista romanttisista filminpätkistä kuin mm. ”Kuuhulluista” (1987) sekä ”Kreikkalaisesta naimakaupasta” (2002), jolloin elokuvan genretietoisuus on alusta alkaen kiveen hakattua.
Vaikka elokuvan maailma näyttäisi ensisilmäykseltään perustuvan neljälle elementille (joista joillekuille voi tulla mieleen kreikkalaisten klassiset alkuaineet), ”Elementalin” tuli, vesi, maa ja ilma- elementeillä ei yritetä Pixarin ”Inside Outin” (2015) tai ”Soulin” (2020) tapaan kurotella kohti visionäärisiä korkeuksia, vaan näillä pikemminkin ylistetään romanttisen komedian kotoisan tuttuja affekteja lähestulkoon äärimmäisellä tavalla – samanaikaisesti maanläheisesti että pirskahtelevan kokeiluluontoisesti.
Elokuvan keskiössä on värikyltäinen metropoli Elemental City, jonka asukkaat ovat vedestä, maasta, ilmasta tai tulesta muodostuvia möykkyjä. Liekehtivällä Loimun pariskunnalla on muiden varttuneempien tuliolentojen tapaan maahanmuuttajataustaa, mutta näiden tytär Virva (Leah Lewis/Viivi Tamminen) on varttunut ehdaksi cityläiseksi, joka pysyttelee tunnollisesti tuliolentojen korttelissa. Nuori Virva auttelee vanhempiensa ravintolassa, jonne pulpahtaa eräänä päivänä vetistelevä vesimies Vellu (Mamoudou Athie/Miro Lopperi), joka ei tarkastajan virassaan voi muuta kuin ilmoittaa Loimujen ravintolan perustavanlaatuisista ongelmista eteenpäin. Virva ei halua menettää isänsä ravintolaa ja Vellullekin tulee paha mieli mielipahan tuottamisesta – niinpä kaksi vastakkaista elementtiolentoa päättää yksissä tuumin pelastaa Loimujen ravintolan… ja ehkä samalla vähän tutustua toisiinsa… ja ehkä samaan syssyyn hengaillakin tilaisuuden tullen, hengittää ja nauttia elämästä… ja kokeilla, voisiko tulen ja veden yhteiselosta tulla yhtään mitään?
Näillä alustuksineen elokuvan tarina ja yleinen juonenkuljetus noudattaa lukuisista romanttisista komedioista tuttua kaavaa kaikkine konflikteineen, kliimaksineen ja sopuisine loppuratkaisuineen, jolloin elokuva on näiltä osin romanttisen draamakomedian ominaisuudessaan jopa hieman riskaabeli – etenkin kun sitä on myös muiden teemojensa puolesta helpompi pitää kukaties pikemminkin nuorille aikuisille suunnattuna kuin koko perheen viihteenä. Toisaalta elokuvan kokonaiskuva on perusteltu sitä kautta, että toisin kuin Pixarin ontuvammassa ”Onwardissa” (2020) jossa fantasiaolennot ovat jokseenkin perusteettomasti korvanneet ihmiset, ”Elementalin” elementaaliolennot selittävät luomaansa tunnetta ja maailmaansa erittäin keskeisesti; niinkin perustavanlaatuisesti, että jos elokuvan hahmot korvattaisiin ihmisvastikkeilla, lopputulos olisi auttamattoman kankea ja tönkkö. Veikeät elementit ovatkin eräs ”Elementalin” vetävimmistä puolista, jonka viehätystä edesauttaa laadukkaan näppärä animaatiototeutus, vaikka näitäkin terävämpää on elokuvan tapa yhdistää alkuainemöykyt ennalta-arvattavaan romanttisen komedian kaavaan, jolla se muistuttaa katsojaa siitä, mitkä tekijät muodostavat romanttisesta komediasta rakastettavan klassikkogenren.
On nimittäin niin, että romanttisessa komediassa sen ensiainekset tuttuus, kliseet sekä ennalta-arvattavuus ovat lyömättömästi sen vahvimmat (ja toisaalta myös haastavimmat) tekijät, minkä johdosta esimerkiksi jo Antiikin Kreikassa ja oletettavasti varhaisemmissakin kulttuureissa rakastettiin tragedian rinnalla esitettävien kevyempien näytelmien tuttuja kuvioita. Kenties jo tuolloin tuttuudesta etsittiin turvaa ja tietynlaista todellisuuspakoa olosuhteista, jotka ovat ihmisillä alati jatkuvan muutoksen kourissa, mikä on keskeinen pääajatus myös myöhempien aikojen romanttisessa komediassa. Perinteitään kunnioittavassa genressä ei toisin sanoen periaatteessa kuulukaan tapahtua yllättäviä – näissä riittää, että tarinan pääpari on sympaattinen ja katsoja saa sitä mitä tilaa. Näin ollen ”Elementalin” ennalta-arvattavuutta koskeva kritiikki on genrensä ydinominaisuuden tapauksessa kuitenkin selvän tarkoituksenmukainen, kaikkinensa hyvässä balanssissa elokuvan muun annin kanssa. Sympaattisen pääparin puolesta ”Elementalin” suurennuslasin alla hyörivä pääpari, Tulityttö ja Vesipoika, ovat mukavan arkisia ja kaikista näyttävistä roihahtamisistaan tai vettymisistään huolimatta melko tavanomaisia itseään etsiskeleviä mutta perheistään välittäviä nuoria – nämä eivät tee elokuvassa, omassa kontekstissaan, sen ihmeempiä kuin muutkaan Elemental Cityn asukkaat, jolloin hahmoissa on sadunhohtoisista möykkyasuistaan huolimatta sitä inhimillistä kosketuspintaa, joka genressä olisi niin äärimmäisen tärkeää pääparia esitellessä ja jossa moni romanttinen komedia epäonnistuukin helposti.
Eräs romanttisen komedian ennalta-arvattavuutta selittävä tekijä on myös juonen tarkoituksellinen yksinkertaisuus, jonka tarkoituksena on pitää tarina helposti ymmärrettävänä, sanomaltaan rakkauden positiivisuutta tähdentävänä sekä yleisesti ottaen rentouttavana. Yleisö on jo luultavasti ammoisten kreikkalaisten aikoina rakastanut näissä sitä, kuinka sympaattinen pääpari kokee yhteisellä matkallaan sekä komediaa että romanssia, jolloin taipaleen toivotaan olevan stressistä ja monimutkaisista käänteistä vapaa; ennemminkin huoleton ja kenties katsojan omista mukavista suhdemuistoista muistuttava. Romanttiset komediat nojaavat sen puoleen paljon tuttuihin ihmissuhdeilmiöihin, joista ammentaa myös elementtianimaatio: elokuvasta löytyy eritaustaisten perheiden odotusten ymmärrettäviä yhteentörmäyksiä, mutta myös yhdistäviä elementtejä jotka ovat sekä tuli- että vesiperheissä yhtäläisiä, kuten keskinäistä platonista rakkautta, hyvään lopputulokseen tähtäävyyttä sekä huolenpitoa. Yhteistä romanttisissa komedioissa onkin, että niiden fokus pyörii pitkälti myös pääparin ulkopuolissa ihmissuhteissa joissa on rakkaus yhtä lailla läsnä, sillä näillä pyritään alleviivaamaan, ettei pääparin romanttinen suhde ole kaikki kaikessa, vaan yhtä lailla muidenkin ihmissuhteiden arvo on keskeistä päähenkilöiden hyvinvoinnin kannalta.
Varsinkin ”Elementalissa” käsitellään perhesuhteita erityisesti sekä pitkälti Loimun tuliperheen kautta, mikä tuo odotettuun Tulitytön ja Vesipojan romanssin tuttuuteen paljon muutakin sisältöä, ja odotettua yllättävämpää syvyyttä. Elokuvaa käsikirjoittanut, edellä mainittu Hsueh mainitsee Pixarin edellisvuoden ”Turning Redin” tapaan (jonka toteutuksessa on ollut myös mukana) käsittelevänsä ”Elementalin” tarinassa maahanmuuttajavanhempiensa tuntemuksia sekä omia muistojaan siitä, kuinka on kokenut oman identiteettinsä roolin perhetaustansa sekä yhteiskunnan odotusten valossa. Diversiteetin merkitystä korostaa myös elokuvan ohjaaja, Pixar-parkkiintunut Peter Sohn, jolla on vastaavanlaisia kokemuksia siitä, mitä uuden asuinmaansa kieltä osaamaton perhe on joutunut läpikäymään etsiessään paikkaansa yhteiskunnassa. Niinpä tämän mielessäpitäen aasialaisia maahanmuuttajia etäisesti muistuttavat sisukkaat tuliolennot ovat ymmärrettävästi halutun merkittävässä roolissa animaation juonenkuljetuksen kannalta. Tulityttö Virvan velvollisuudentunne kovia kokeneita vanhempiaan kohtaan tulee sotimaan tämän omaa tahtoa vasten, sillä perheessä ei puhuta tarpeeksi siitä, kuinka Virvan kiitollisuuden ja velvollisuuden sekainen kunnioitus riittäisi peittämään kaiken sen, mitä tämän vanhemmat ovat hänen eteensä tehneet – elokuvan odotettava konflikti Vellun ja ennen kaikkea tämän elämäntyylin kanssa tuleekin kiteytymään siihen, kuinka Virva menettäisi osan tutuista rooleistaan, joista toisaalta pitää luonnostaankin kiinni ihan perheensä tähden. Toisaalta Vellun toisen ääripään perheessä eli huvittavassa ja hyväosaisessa nyyhkyperheessä vetistellään avoimesti aivan kaikesta, mutta Vellu kokee silti olevansa hieman hukassa ja hakevansa turvaa vahvan oloisesta Virvasta, joka taas ei yleensä turhista pillitä.
Näistäkin draaman aineksista muodostuisi mielekäs ja keskivertoa enemmän ajatusta omaava kokonaisuus, mutta suomalaisellekin mielenmaisemalle tuttu ylisukupolvinen puhumattomuus ja eteenpäin paahtaminen ovat kuitenkin ”Elementalin” tuliperheen toimintatavassa elokuvan loppupuolen koskettavinta antia, sillä Loimuilla on muutoin monessakin mielessä mukavasti omalla painollaan rullaava perhe – ymmärrettävät odotukset ja toisaalta uuden pelko ovat monella omaa elämäänsä aloittelevalla nuorella keskeisiä pinnalla olevia tuntemuksia silloin kun elämä tuo eteen jotain uutta ja epävarmaa, mitä elokuva läpikäy hyvinkin olennaisesti koko kestonsa ajan.
Romanttisen komedian onnistuneisuutta punnitaan usein sitä kautta, kuinka hyvin se herätteli katsojassaan tuntemuksia. Tämän puoleen ”Elemental” on genressään virkistävä, tunteisiin satsaava ja odotetun tarinan lisäksi myös aavistuksen painavammistakin perhepiirteistä vihjaava, ja koinkin elokuvan helpommin lähestyttäväksi kuin monet ihmisillä näytellyt vastineensa. Eräs suurimmista syistä on se, että Elemental Cityn möykyt ovat hyvällä tavalla ihmisiä yksinkertaisempia – esimerkiksi Loimun isän kauna vesiotuksia kohtaan syntyy elokuvan alussa siitä, kuinka jotkut satunnaiset vesiolennot sattuvat olemaan puhtaasti ajattelemattomia, joka sattuu haavoittamaan muutenkin paineistettua tuli-isää tavallista enemmän. Toisaalta tuli-isä ei ajattele asiaa sen pidemmälle, vaan muistaa lähinnä tunteen siitä, että kyllä ärsytti. Aikojen saatossa tunne ei häviä, paitsi silloin kun tilalle saa positiivisemman uuden tunteen. Vastaavasti muutkin kaupungin möykyt ovat tunneilmaisussaan pohjimmiltaan vilpittömiä, jolloin yhdenkään pilvinaaman tai juureksen kohdalla ei ole tarvetta kehitellä juoni-ideoita hahmojen mahdollisista taka-ajatuksista, joita ihmisnäyttelijöiden kohdalla saattaa joskus kehitellä pitkälti sen perusteella, millaiset vaikutelmat näiden näyttelytyö sattuu antamaan – elementtiotukset ovat puhtaasti vain sitä, mitä edustavat. Vesiolennot vellovia, tuliolennot kipinöiviä, pilviolennot höyrypäisiä, maaolennot maan tasalla. Näistä ei ole tarkoituskaan lähteä kertomaan ”Inside Outin” tyylillä monimuotoisista ulottuvuuksista, vaan korostaa niitä tunnelatautuneitä hetkiä, joina poika esimerkiksi koskettaa tyttöä ja pääpari kokee ensimmäistä kertaa uusia asioita yhdessä, jolloin ensihetkien maagisuutta on vain elementti-ilmaisulla viety kauniin ylitseampuville tasoille. Kaikista veden, tulen, pilvien ja juuresten värikkäistä ja näille ominaisista ihmeteoista huolimatta alla olevan tunteen ihastuttavan vilpittömyyden tuttuus säilyy – ja onnistuu toden totta viemään romanttisen komedian tähtihetket uudelle tasolle niin, että showssa on mukana sekä vanhaa hyväksi havaittua että uutta ja säväyttävää.
Nätisti yksinkertaisessa elokuvassa on paljon mielenkiintoa ylläpitäviä ideoita, joita olisi kernaasti katsellut pidemmällekin kehiteltyinä versioina, minkä lisäksi sen juonenkuljetus ei ole aivan loppuun asti viimeisteltyä – kaiken alustuksen jälkeen ja kaikkien Virvan ja Vellun suhdetta symboloivien patovaiheiden jälkeen se kaikista tärkein eli huipentava loppukliimaksi on omituisen seinästä repäistyn tuntuinen, mikä valitettavasti latistaa muuten viihdyttävää ja iloisen värikyltäistä katselukokemusta jonkin verran. Koska romanttinen komedia on aineksineen tunnetusti melkoisen arkaa tavaraa ja helposti pohjaan palavaa mikäli jokin sen piirre ei ole aivan balanssissa muun seoksen kanssa, ja koska ”Elemental” on muutoin oikein kiva, kiinnostava, helposti seurattava ja koko kestonsa ajan viihdyttävä, tämän antaa genrensä puitteissa ilman muuta anteeksi. Tällaisenaan arvioisin, että elokuva saattaa olla tätä nykyä rahtusen aliarvostettukin, sillä se edustaa oikein hyvää oodia itseään kunnioittavan romanttisen komedian ilosanomalle, jonka draamapuoli on myös puhuttelevampaa kuin monissa kehnommissa vastineissaan – kerta kaikkiaan, mikäli halutaan pitää romanttisen komedian perinteiset ainekset kunniassa mutta halutaan tuoda tarinaan uuttakin tuntua, ”Elementalia” veikeämmäksi on äkkiseltään paha pistää.
