[I]”Shall we play a game? “[/I]
David (Matthew Broderick) ei pärjää koulussa loistavasti vaikka älyä häneltä löytyy. Joka tapauksessa tämä nörttien esivaari yrittää tehdä vaikutuksen Jenniferiin (Ally Sheedy) taidoillaan ja löytääkin erään mielenkiintoisen pelin intterwebbin teksti- ja modeemipohjaisesta edeltäjästä: Global Thermonuclear War. Valitettavasti palvelin on NORAD:in keskellä oleva WOPR ja se on kytketty oikeisiin ydinohjuksiin. Oho-mittari hajoaa alkeishiukkasiksi. Juttua ratkomaan pitää hankkia WOPR:n luoja Falken (John Wood) ja kenraali Beringer yrittää pitää tilanteen käsissään.
Kun kyse on tietokone-elokuvista niin [I]WarGames[/I] on niiden iso-isovaari. Se näyttää vanhalta ja perustaa aika paljon ihan oikeisiin tietomurtamisen menetelmiin. Mukana on myös ihan draaman vaatimia poikkeuksia todellisuuteen, mutta nämä ovat täysin ymmärrettäviä valintoja. Joka tapauksessa luvassa on paljon jännitystä inhimillisten pelaajien alkaessa tajuta mitä on tapahtumassa. John Badham ohjaa Lawrence Laskerin ja Walter F. Parkesin käsikirjoitusta varmoilla otteilla ja aikaansaa todellista jännitystä.
Näyttelijäntyö on kaikista tärkein tekijä tällaisissa jännäreissä joiden vastapeluri tekee vain sitä mitä sen erittäin inhimillinen luoja on ohjelmoinut sen tekemään. Matthew Broderick ja Ally Sheedy tekevät laadukkaat suoritukset. Luonnollisesti järjen ja ikähaarukan laki määrää että vain heidän aivonsa toimivat täydellä teholla. Jopa eksentrinen tietokonenero Falken jätti helpolla auki kammettavan takaoven ja muut aikuishahmot ovat liian varmoja omista teorioistaan. John Wood em. tietokonenerona on vakuuttavan eksentrinen ja Barry Corbin hallitsee tilanteen oman (rajallisen) asiantuntemuksen valossa.
Vaikka [I]WarGames[/I] näyttää ikäiseltään sen teemat teknologian karkaamisesta ihmisen käsistä, tietojärjestelmien hauraudesta ja inhimillisistä aukoista joiden avulla tarpeeksi kekseliäs henkilö voi luikerrella pakoon ovat yhä ajankohtaisia. Mukana on myös huumoria ja leppoisampia hetkiä tasapainottamassa tiivistä jännitystä ja luonnollisesti tietokone puhuu syntetisaattorilla (James Ackerman). Tunnelma ja roolit ovat klassikoita, mutta tekninen tyyli on pahasti vanhentunut. Siitä tulee hieman miinusta.
[I]”Strange game. The only winning move is not to play. “[/I]
