Vuonna 1942 Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Samoin teki Walt Disney. Koko sodan ajan Disneyn animaatiostudio tuotti kokonaisen litannian sotapropagandaa yhdysvaltalaissotilaiden iloksi ja kotirintaman motivoimiseksi. Vaikka Walt itse tunnettiin isänmaallisena keskilännen miehenä, iso motivaatio tälle oli Yhdysvaltojen armeijan rahallinen tuki. Animaation vaikuttavuus taidemuotona oli jo laajalti tunnustettu, eikä mikään muu taho maailmassa kyennyt tuottamaan sitä samalla tahdilla ja laadulla kuin Disney.
Disney päätti hyödyntää sodan aikaista näkyvyyttä valjastamalla yhtiön suosikkihahmoja propagandan välineeksi. Tästä kuuluisin esimerkki on heti vuonna 1943 ilmestynyt Aku Ankka -lyhytelokuva Fuhrerin kasvot, joka nauttii nykypäivänä kulttisuosiota pitkäaikaisen julkaisukieltonsa ja nykypäivän näkökulmasta hämmentävän asetelmansa vuoksi: tässä elokuvassa Aku Ankka on itse natsi. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvin tyypillinen propagandafilmi, jossa tunne on älykästä sisältöä tärkeämpää.
Elokuva yhtä tavallista päivää Hitlerin hallitseman Saksan kansalaisten elämässä. Führerin pään muotoisessa tönössä asuva Aku Ankka revitään marssimusiikin säestyksellä ylös pedistään syömään kivikovaa leipää ja haaleaa kahvia. Munat ja pekoni ovat vain haave, jota pidetään yllä Hitlerin muotokuvan takana piilotetulla suihkepullolla. Työpäivä tehtaassa on suoranaista rääkkiä, kun ammuksia liukuhinalla tuottavan Akun on tervehdittävä joka ainoaa vastaan tulevaa Hitler-kuvaa – jopa pyrstöllään.
Korvaukseksi lomaksi kutsutusta, kangasmaalauksena vilahtavasta alppimaisemasta lankeaa vielä ylityöt, jotka ajavat Akun hulluuden partaalle. Lopulta kaikki on kuitenkin vain pahaa unta ja Aku on turvallisesti kotona Amerikan Yhdysvaltojen onnellisena kansalaisena. Lopuksi Hitlerin naamataulu saa maistaa tomaattia.
Tavanomaisen Aku Ankka -piirretyn formaattiin sovitettu “natsi-Aku” kertaa kaikki tyypillisimmät kliseet, joilla Yhdysvallat pyrki mustamaalaamaan sodan vastapuolen johtavaa maata. Maa on sataprosenttisen totalitaristinen määräilyvaltio, jossa tavallinen ihminen kärsii niukkuudesta ja voi vain unelmoida länsimaisen demokratian yltäkylläisestä ihanuudesta. Hitleriin kohdistuva henkilöpalvonta äityy hullunkurisiin mittasuhteisiin ja ihmisen arvo on lopulta olla vain tämän jättimäisen koneen pieni osa. Näillä yritetään perustella toisaalta sitä, miksi Saksan voitto sodassa on estettävä hinnalla millä hyvänsä, ja toisaalta sitä, että myös Saksan kansa kaipaa pelastusta.
Hyvän propagandan määritelmä on se, että teos kykenee herättämään katsojassa toivotun reaktion. Tämän arvioiminen on nykyajan näkökulmasta erittäin hankalaa, sillä ymmärryksemme sodan osapuolista ja konfliktin luonteesta on aivan eri tolalla kuin elokuvan kohderyhmän, vuoden 1943 amerikkalaisten. Varmasti voidaan sanoa, että elokuva tekee kaikkensa maalatakseen vihollisesta mahdollisimman vastenmielisen kuvan, mutta mikä vihollinen itse asiassa on? Tarkemmin ajateltuna Führerin kasvojen vihollinen ei ole Saksa, saksalaiset tai edes Hitler. Se on natsien luoma totalitaristinen yhteiskuntajärjestelmä.
Tämä havainto on juuri se, mikä saa elokuvan vaikuttamaan niin huvittavalta nykyajan näkökulmasta. Kuten voimme historiasta lukea, Saksan viholliset, Yhdysvallat mukaan lukien, eivät välttämättä olleet itsekkään mitään demokratian perikuvia toisen maailmansodan aikana, puhumattakaan suuresta materiaalisesta vauraudesta. Vaikka Yhdysvallat oli niitä harvoja maita, jotka eivät liiemmin kärsineet taloudellisesti sodankäynnistä, oli kulunut alle vuosikymmen edellisestä suuresta lamasta, jonka seurauksina olivat useille siitä kärsineille vähintään yhtä vaatimattomat olot kuin elokuvan Akulla.
Vähintäänkin ironisesti elokuva myös syyllistää Hitlerin Saksaa tavallisen kansalaisen alistamisesta sotakoneiston rattaisiin, mutta sen oma yhteiskunnallinen viitekehys pyrkii täsmälleen samaan. Propagandan tarkoitus oli ennen kaikkea saada yhdysvaltalaiset ymmärtämään sotaponnistelujen tärkeys, tinkimään omastaan ja toimimaan kansakunnan hyväksi. Ja kun elokuva on ensin naureskellut oikein olantakaa natsien Hitleriin kohdistamalle henkilöpalvonnalle, herättää lopun patrioottinen ylistys syystäkin hilpeyttä. Vapaudenpatsaalle ei tarvitse tehdä natsitervehdystä, riittää kun suutelee sitä tähtilippupaitaan pukeutuneena.
Tämä kaikki on kuitenkin vain retrospektiivistä naljailua ja jälkiviisastelua. Tosi asiassa elokuva upposi aikakautensa yleisöön vähintäänkin hyvin, mistä osoituksena yksi Walt Disneyn uran lukuisista Oscar-palkinnoista. Kuten suursotien aikaisista propagandaelokuvista voi päätellä, sen kummemmin yleisö kuin tekijätkään eivät jääneet pohtimaan syvällisiä näiden elokuvien kohdalla. Niitä piti tuottaa sarjatuotantona nopeaan tahtiin ja niiden tuli ajaa asiansa lyhyen kestonsa aikana.
Nykyajan katsojalle Führerin kasvot tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Disneyn historian hämmentävimpään ajanjaksoon ja tyyppiesimerkin aikakauden propagandaelokuvien tasosta ja tehokeinoista. Propagandan tutkiminen on siinäkin mielessä mielenkiintoista, että olisi sulaa typeryyttä ajatella sen jääneen vain historiaan. Media pyrkii edelleen vaikuttamaan ihmisiin erinäisin motiivein, sen keinoista on vain tullut paljon hienovaraisempia. Se on se todellinen syy sille, miksi näin vanha propaganda vaikuttaa nykyään naurettavalta.
