The Diplomatic Pouch alkaa venäläisen kuriirin/vakoojan murhalla. Kapitalistisikojen palveluksessa työläisiä sortava salainen poliisi metsästää vainajan hallussa ollutta vallankumouksellista materiaalia sisältävää salkkua, joka on kuin ihmeen kaupalla päätynyt neuvostoliiton pyyteetöntä työläisten vapautusta ja maailmanvallankumousta tukevien haltuun. Lopulta salkku päätyykin Neuvostoliittoon matkalla olevaan laivaan ja sorrettujen merimiesten hoiteisiin. Salainen poliisi ratsaa koko laivan ja yrittää keinolla millä hyvänsä estää arvokkaan salkun päätymisen laivan mukana Lenin-sedän kotimaahan.
Salkku on toisin sanoen elokuvan MacGuffin ja tämä taitaakin näin elokuvamielessä olla varhaisimpia näkemiäni esimerkkejä tekniikan käytöstä. Alfred Hitchcockhan popularisoi termin ja idean vasta vuosikausia myöhemmin.
Tästä agenttitarinasta ei ihan ensimmäisenä mieleen tulekaan Aleksandr Dovzenkon kaltainen aivan muista elokuvista tunnettu ohjaaja, mutta todellisuudessa tässä on paljonkin miehen tyylille tuttuja piirteitä. Kuvaus esimerkiksi on ohjaajalle tuttua laatutyötä ja siluettiakin nähdään parissa kohtaa. Kunnon propagandahengessä tässä on esimerkiksi korostettu vallitsevaa hierarkiaa kuvaamalla työläisiä yleensä klaustrofobisissa, kosteissa ja likaisissa olosuhteissa kun taas kapitalistit oleskelevat aina väljästi ja mukavasti. Dovzenkon psykologinen silmä oli siis selvästi paikallaan jo ennen miehen todellista kultakautta.
Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on alun veivinheittokohta, jossa vainajan mielenmaisemaa on visualisoitu erialaisilla linssi- ja päällekkäisleikkauskikoilla vähän samaan tapaan kuin saman ohjaajan [movie]Zvenigora[/movie]ssa ja Fridrikh Ermlerin [movie]Imperiumin Sirpale[/movie]essa. Vähän heppoisesta juonipuolesta ei niin väliä niin kauan kuin tällaista linssikikkailua riittää silmän iloksi.
Tämän enempää tästä ei kai saa irti vaikka haluaisikin. The Diplomatic Pouch on silkka viihde-elokuva perinteisillä propagandakikkailuilla ja muutamilla dovzenkolaisilla koukuilla. Mistään sen suuremmasta merkkiteoksesta ei olekaan kyse; huvikseen tämän katsoo helposti vaikka ilman säestystä ja tekstityksiä, mutta mitään mestariohjaajan myöhempien teosten kaltaista orgastista menoa on turha tältä odottaa.
Varhaisteos mikä varhaisteos.
