Kolmannessa elokuvaseikkailussaan Risto Räppääjä (Karo) ja Nelli Nuudelipää (Uotila) lähtevät lomalle Aurinkosaareen. Saaren vehreät puut, leiripaikan teltat ja ihmiset hehkuvat vähintään yhtä värikylläisenä kuin viikoittainen Aku Ankan sarjakuvapläjäys. Vesisateesta ei ole tietoakaan, sillä Aurinkosaaren nimi on vähän kuin lupaus. Niinpä kaikki näyttää olevan mallillaan hauskaa lomaa varten, paitsi että saaren emäntänä häärii tiukka Elvi-täti (Tapaninen). Mutta ei se vielä mitään – Riston ja Nellin riimit menevät solmuun pahemman kerran ja jopa elokuvan otsikkokin jäätyy, kun Aurinkosaaren biitsille pelmahtaa ilmestys nimeltä Venla (Ainali). Tämän neitisen tyyli jyrää alleen kaiken muun lähistöllä olevan. Jopa hänen korkokengissään on enemmän korkoa kuin Roope Ankan jäätävimmissä lainoissa.
Risto Räppääjä ja viileä Venla jatkaa aiempien Räppääjä-leffojen ja -alkuperäiskirjojen hengessä. Se tarkoittaa, että katsomoon istuvilla lapsilla on taatusti hauskaa, eikä aika käy pitkäksi. Leffan juoni on aiempiin seikkailuihin verraten ehkä kaikkein ehyin. Se on simppeli kuin triangeli, mutta aikuisemman katsojan mielestä jopa ehkä liiankin kanssa. Riston ja Nellin kaitsijoina toimivat Rauha Räppääjä (Valonen) ja naapurin Lennart (Suosalo) jäävät varsinaisen juonen kannalta auttamatta rannalle kuin Lennartin bongailemat vesilinnut. Elvi-tädin ja hänen nuoruudentuttunsa Uolevin (Muje) toilailuista irtoaa enemmän iloa ja sopivaa tilkettä niihin kohtiin, joissa Risto, Nelli ja Venla eivät valtaa kuvaa. Elvin ja Uolevin törmäily sitä paitsi on yhtäältä yhtä kangertelevaa ja ajatusmaailma yllättävän lähellä Riston ja kavereiden omaa, joten heidän tarinoitaan on ihan luontevaa kuljettaa rinnakkain.
Iiro Rantalan säveltämä musiikki on odotetusti iloittelevaa. Vaikka osa lauluista jää sanoituksen puolesta jurnuttamaan yhtä ja samaa asiaa, sävellyksistä löytyy ilahduttavia yksityiskohtia. Yksi tällainen on Queen-bändin tyyliä tavoitteleva ralli, jonka riemastuttavuutta korostaa vieläpä se, että sen tulkitsee Ulla Tapaninen, tuo armoitettu koomisten tätien Grand Lady. Tällaisessa elokuvassa musiikki vaatii ympärilleen lisäksi toimivan koreografian. Tällä kertaa ei ole mukana monen hengen massakoreografioita, vaan niiden sijasta on päädytty hiomaan pienestä jos nyt ei kaunista, niin ainakin reipasta ja hyvää. Lopputuloksena on, että musiikki ja tanssi ovat saumattomasti osa tarinaa, eikä yksikään laulunumero tunnu epäammattimaisen nololta.
Risto Räppääjä ja viileä Venla on taatusti hitti jokaisessa perheessä, jossa jo ennestään fanitetaan Ristoa. Aiempia elokuvia ja kirjoja lukematonkin pääsee helposti elokuvan juonenpäästä kiinni, joten tämän leffan myötä syntyy myös varmasti uusia Räppääjä-faneja. Sujuvasti eteenpäin luruva leffa tuskin jättää lapsikatsojia kylmäksi, ja ilahduttaa jokaista kasvattajaakin opettavaisella mutta ei liian päällekäyvällä juonellaan. Kun leffan kesto vieläpä jää alle puolentoista tunnin, nuorimmatkin jaksavat seurata tarinan loppuun. OMG, kyllä Ristolle on pakko nostaa peukkua, vaikka en sen kohderyhmää olekaan.
