Upporikas pariisilainen porho päättää muuttaa vaimoineen Etelä-Amerikkaan, mutta pitkälle automatisoidussa ökykartanossa pienten koiriensa kanssa viihtyvä emäntä onkin siinä määrin rakastunut kotikaupunkiinsa ettei suostu sieltä suosiolla lähtemään. Pariskunnan kadonnutta rakkautta ja avio-onnea etsimään palkataan Ivan Mozzuhinin jokaisella solullaan esittämä eksentrinen yksityisetsivä Z, ulkomuotoaan jatkuvasti muuttava ja koirien kanssa puhuva isoäitinsä suosikkipoika.
The Burning Brazierin aka Eriskummallisen klubin tosielämän tarina on paljon kiinnostavampi kuin etukäteen voisi luulla. Tämä elokuva on nimittäin vallankumouksen jälkeen Ranskaan muuttaneen vanhan venäläisen kulttuuriväen perustaman Albatross-tuotantoyhtiön alkupään kokeellisempaa tuotantoa. Pääosassa heiluva ja koko komeuden itse ohjannut Ivan Mozzuhin oli ennen vallankumousta Venäjän halutuimpia miehiä, josta kasvoi muuton jälkeen todellinen kansainvälisen tason suurtähti ja kaikkien naisten päiväuni. Miehen teokset tuskin ovat nyky-yleisölle enää niin tuttuja, mutta maestron kasvot ovat todennäköisesti syöpyneet useimmille tahattomasti takaraivoon Lev Kuleshovin kuuluisasta montaasikokeesta, jossa hyödynnettiin pätkää Mozzuhinin eräästä vanhemmasta elokuvasta.
Pelkästään Eriskummallisen klubin perusteella on helppo ymmärtää, miksi Mozzuhin oli näyttelijänä niin suosittu kuin oli. Mieshän oli paitsi luonnostaan veistoksellisen komea ilmestys, mutta myös mielettömän fyysinen ja muuntautumiskykyinen esittäjä, joka tässä käytännössä yhden ainoan kohtauksen aikana pystyy helposti vaihtamaan hahmoa laidasta laitaan ilman leikkauksia tai ylimääräisiä maskeerauksia. Mozzuhinhan aloittikin tiettävästi uransa fyysisen komedian parissa ja sen kyllä huomaa miehen lennokkaista otteista.
Ivan Mozzuhin on Eriskummallisen klubin todellinen mastermind ja auteur, pääasiallinen johtava taitelija ja ohjaaja, jonka käsialaa tässä on kaikki käsikirjoituksesta ja ohjauksesta lähtien. En tiedä mitä Mozzuhin tarkalleen teki tai ajatteli tätä tehdessään, mutta jälki on visuaalisesti ja teknisesti näin vanhalle teokselle hengästyttävän huikeaa. Mozzuhin onkin käyttänyt suvereenilla taidolla paljon sellaisia hienoja tekniikoita, joita tekoajan elokuviin ei yleensä yhdistetä ollenkaan, alkaen vaikka liikkuvista ja kääntyilevistä kameroista, nopeista leikkauksista, tempon vaihdoksista, häivytyksestä, päällekkäisistä leikkauksista ja hienoista valaistus- ja lavastusratkaisuista sekä mielikuvituksellisesta varjojen käytöstä, jollaisia harvoin tekoaikaan näkikään muualla kuin villeimmissä kokeellisissa avantgarde-leffoissa.
Idearikkaista kuvaus- ja leikkaustekniikoista oma henkilökohtainen suosikkini tässä on alkupään flashback, joka on kuvattu negatiivina ja vastaväreissä. Kohtaus käynnistyy kun miljonäärin emäntä katsoo vanhaa kameran negatiivia, johon kamera sitten zoomaa ja joka lähtee seuraavaksi liikkeelle. En ole eläessäni nähnyt vastaavaa kikkaa missään.
Parhaimmillaan eriskummallisesti suomennettu Eriskummallinen klubi on omasta mielestäni kohtauksissa, joissa Mozzuhinin hahmo on tekemisissä miljonääriporhon eläimiä rakastavan hupsun vaimon kanssa. Vaimoa esittävä Natalia Lysenko oli oikeassa elämässä Mozzuhinin vaimo ja aito lämmin suhde myös näkyy kahden kemioista selvästi. Aina kun kaksikko katsoo toisiaan silmiin tai pitää toisiaan kädestä, huomaa näyttelijöillä selvästi olevan ihan oikeaa rakkautta pelissä, kuin koko juttu olisikin oikeasti yhtä isoa sisäpiirin vitsiä. Tällaista voimakasta pääparin kemiaa näkee harvoin elokuvissa nykyäänkään.
Näitä vanhoja ja vähän unholaan jääneitä leffoja selaillessa tulee aina elätelleeksi toivetta vastaan tulevasta kadonneesta mestariteoksesta tai tuntemattomasta helmestä. Suurin osa unohdetuista leffoista on tyypillisesti vajonnut limboon ihan syystäkin, mutta tämä on niitä harvoja löytöjä. joiden vuoksi tätä tönkimistä jaksaa aina vaan harrastaa. Eriskummallisessa klubissa on kaikkea, mitä hyvältä mykän ajan komedialta kelpaa vaatia: se on erittäin tekninen ja hyvin toteutettu, mieleenjäävä, hauska, kaikinpuolin äärimmäisen kahjo ja parhaimmillaan todella surrealistinenkin elämys. Syytä tämän unohdukselle voi vain arvailla. Itse uskon Eriskummallisen klubin olleen pelkästään liian paljon omaa aikaansa edellä noustakseen massojen suosikiksi.
Ivan Mozzuhin ei tämän jälkeen enää ohjannut ikinä toistamiseen. Minkä lahjakkuuden maailma menettikään!
