Pläjäys joukkiosta nuoria brittiaikuisia, jotka asustavat kartanoa jossain Lontoon ulkopuolella. Joukkio pitää huumeista ja on kutsunut muutaman jenkkiläisen bilettämään viikonlopuksi. Vieraista löytyy varsinainen kemisti jolla tuntuu olevan rohtoa kaikenlaisten olotilojen saavuttamiseksi. Kun tarinaan sekoitetaan vielä säälimättömiä murhia tekevä terroristiryhmittymä niin sienisoppa on valmis.
Tämän tyyppisiä brittileffoja tulee aina verrattua loistavaan Trainspottingiin. Kyseinen pläjäys toimi suunnannäyttäjänä tämän lajityypin edustajille. Jotain samansuuntaista tässä on havaittavissa, mutta kokonaisuus on jotenkin sekava. Leffan alku lupaa paljon, odotukset nousee viiden ensiminuutin aikana. Pikkuhiljaa leffan kestäessä homma hiipuu ja olo alkaa käymään tylsäksi. Hyviä yksittäisiä kohtia toki löytyy. Kun heput lataa kehiin superhuumeen meininki riistäytyy käsistä. Alkaa musiikkivideomainen tykitys nopean leikkauksen ja konemusan tahdittamana. Tätä kestää loppuleffan. Arska alkaa väkisinkin haukottelemaan ja katsomaan kelloa. Homma liukui toivottomuuden puolelle.
Varmasti trenditietoiset musavideo- ja indieleffadiggarit voivat löytää tästä jotain suurta ja mullistavaakin. Arska odotti myös löytävänsä, mutta toisin kuitenkin kävi. Leffa on täynnä synkkää pakoa todellisuudesta sekä jotain Prodigy-meiningillä vedettyä instrumentaali musaa. Tuo musagenrekään ei koskaan ole oikein sytyttänyt. Plussaa on että pariin kertaan meinasi alkaa makkara ja ranskalaiset etsimään tietään lämpimästä vatsan pimeydestä syysiltapäivän koleaan kirkkauteen. Hörhöleffat on kuitenkin pääsääntöisesti jees, vaikkei tämä vastannut ihan odotuksia.
