Neljä ystävystä – Jonesy, Henry, Pete ja Beaver – kokoontuu joka vuosi marraskuussa pohjoiseen metsästämään. Pian alkaa tapahtua kummia, kun metsiköstä samoilee Rick McCarthy -niminen mies sairaannäköisenä. Se on vasta alkua, kun tyypin takapuolesta putkahtelee jotakin muuta kuin ulostetta ja outo punertava tauti leviää ruton lailla. Avaruudesta on laskeutunut muukalaisia ja armeija pitää koko aluetta karanteenissa hullun komentajan johdolla, joten ei yhtään hyvä toveruksille, jotka omaavat yliluonnollisia voimia.
Sana Unensieppaaja ei ennusta mitään hyvää Stephen Kingiin hurahtaneelle. Kirjana se on oiva scifi-kertomus, mutta kuuluu heikompiin Kingin kirjoittamiin romaaneihin. Kun näin on asia, miten onkin niin helppoa suuntautua epäluuloisesti ja negatiivisesti pari vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen ilmestyneelle leffalle, joka kantaa samaa nimeä. Varsinainen “paskanäätä” minun kielessäni, lainatakseni sitä sanaa tarinasta ja kertoen ytimekkäästi mielipiteeni elokuvasta.
En pysty yhtään käsittämään, kuinka Lawrence Kasdan, joka on ollut mukana käsikirjoittamassa ensimmäisiä Star Wars -leffoja ja Indiana Jonesia, on voinut alentua ohjaamaan ja kirjoittamaan jotain näin kuvottavaa huttua, joka epäonnistuu vielä pahemmin siinä missä kirjakin: pelottelussa. Näyttelijätkään eivät loista mitenkään, ei edes Morgan Freeman, joka on täysin väärässä roolissa eläytyen hulluna Curtisina.
Kirjaan verraten tämä tuntui menevän liian nopeaa tahtia ja paljon muutoksia oli tehty, mitkä tietysti pahensi asiaa. Loppu oli niin huonosti hoidettu, etten voinut muuta kuin punastua häpeästä. Ehdottomasti turhimpia leffoja, mitä on koskaan väsätty.
Mutta jos minulta kysyttäisiin, oliko leffassa jotain positiivista, vastaus on kyllä. Kohtaus, jossa laskeutunutta avaruusalusta ja alieneita alettaan tulittaa oli mieleenpainuvin ja lisäksi hyvin toteutettu. Siitä heruu pikkuisen plussaa tähän pieruun.
