Kun olin toisella luokalla ala-asteella, niin eräänä kauniina (muistaakseni) lumisena päivänä katsoimme elokuvan nimeltä Lumikenttien sankari. Silloin se kolahti aivan täysillä ja koko luokka istui hiljaa elokuvan lumoissa, eikä paljon negatiivista palautetta kuulunut. Kului monta vuotta, enkä ollut tätä leffaa uudelleen katsonut, mutta kauan oli silti tehnyt mieli. Videovuokraamoreissun aikana tuli poimittua tämä seikkailuhyllyltä. Yhtä vaikuttava Lumikenttien sankari ei enää tietenkään ollut, mutta vieläkin se jaksoi jotenkin viihdyttää.
Se kertoo perinteisen sankaritarinan 1910-luvulta. Will Stoneman (Astin) lähtee isänsä kuoltua suureen koiravaljakkokilpailuun. 10 000 dollaria on syy 17-vuotiaalle nuorelle pojalle jatkaa maaliin asti. Mukanaan hänellä on joukko koiria, pala hedelmäkakkua, intiaanioppeja, kotitekoinen kukkopilli ja kauhea univelka. Toivo elää pojassa ja hänestä tulee Iron Will – lumikenttien sankari.
Pienenä en ollut ollenkaan näin kriittinen, kuin nyt ja sen vuoksi leffa ei varmaankaan tehnyt samanlaista vaikutusta muutaman vuoden tauon jälkeen. Tähtilippu nimittäin heiluu nyt niin pahasti, että tulee hieman sakkoja. Tässä leffassa amerikkalainen unelma elää, eikä sitä mikään tapa. Ruotsalainen koiravaljakkokuski piti oikein laittaa pahikseksi, kun eivät nuo oman maan miehet oikein siihen hommaan kelpaa. Myös pientä tylsyyttä on aistittavissa (liikaa pelkkää koirien juoksentelua) sekä mukana on kourallinen aika kliseisiä ja mustavalkoisia henkilöhahmoja, jotka eivät leffaa paranna. Mackenzie Astin onnistuu tuomaan pisteet kotiin elokuvan sankarina, mutta yleensä hyvä Kevin Spacey ei ole omahyväisenä lehtimiehenä parhaassa roolissaan, vaikka kovia moitteita ei hänellekään voida antaa. Näyttelijät eivät mitenkään pelasta leffaa, mutta eivät he tee sitä yhtään huonommaksikaan.
Pieniä nostalgiapojoja on mukana pisteytyksessä, muttei Lumikenttien sankari siitä huolimatta ole mikään ihan huono leffa ollenkaan. Varsinkin kouluikäiset lapset saavat revittyä tästä paljon irti (minäkin olin valmis silloin aiemmin antamaan tälle täydet pojot). Maisemat ovat upeita (olisivat tosin voineet olla upeampiakin) ja koirat ovat kivoja (tosin minä poden pientä koirakammoa). Hyvät fiilikset tällaisesta sentimentaalisesta seikkailupätkästä kuitenkin lähtee kaikista pienistä vioista huolimatta. Täyttä Disneytä koko homma, mutta kyllä tällaiset sankaritarinat ovat joskus vaan ihan paikkansa ansainneet.
Tämä herätti myös minun pääni sisällä ajatuksia, joista tärkein oli tämmöinen kysymys: Kannattaako hyvät lapsuusmuistot pilata myöhemmin uusimalla ne?
