Vaikka maailmantalous ryömii pohjamudissa, on Woody Allen, 77, löytänyt viime vuosina uuden vaihteen tekemisiinsä, jonkinlaisen myöhemmän nousukauden. Perustasossa ei ole koskaan ole ollut valittamista, mutta jokin ratkaiseva terävyys töihin on löytynyt sen myötä, kun maestro tajusi vähentää omaa ruutuaikaansa. Ja olla yksinkertaisesti ohjaaja-käsikirjoittaja, jonka elokuvissa vähäeleisyydestä kasvaa taas mitä ihmeellisimpiä draamakasvustoja. Tällä kertaa jasmiinilta ja inkivääriltä tuoksuvaa sisarusdraamaa lamavuosien ihmisille.
Vielä Keskiyö Pariisissa -elokuvassa Woody kirjoitti Owen Wilsonin ”omaan rooliinsa”, jahkailevaksi ja rönsyileviä puheita jaarittelevaksi kirjailijanaluksi. Sekin toimi kaikessa Pariisia ylistävässä kevyessä romanttisessa hömpässsään oivasti. Nyt rakkauslaulut kaupungeille (Pariisi, Rooma, NY) on laulettu (ainakin hetkeksi), ja vaikka kahta erilaista ajanjaksoa läpikäyvän leffan toinen puolikas Isoon Omenaan sijoittuukin, on pääpaino mieleenpainuvissa henkilöissä, joista moni haukkaa kielletystä hedelmästä liian usein. Ja vieläpä liian ison palan. Moisesta seuraa mm. hengenahdistusta ja kaaosta. Oman minän tukehtumista. Ainakin (upeasti kirjoitetulle) päähenkilölle.
Päähenkilö on Jasmine, antropologiaopinnot aikoinaan keskeyttänyt ja taivaat luvanneen miehen kelkkaan hypännyt nainen, joka on sittemmin ajautunut elämän mysteerissä ratkaisevasti lähemmäksi rahvasta, oikeastaan perikadon partaalle. Karun totuuden läimäistessä täysillä vasten kasvoja ylväälle Jasminelle alkaa kertyä henkisiä ongelmia, ja köyhää (ali-ihmis)elämää viettävän sisarpuoli Gingerin seura maittaa aivan eri tavalla kuin aiemmin. Siitä huolimatta, että kaikki, mitä sisko tekee, on Jasminen mielestä edelleen täysin kunnianhimotonta ja tietenkin väärin. Sisarusten yhteiselo pistää myös Gingerin uuden suhteen koetuksille.
Cate Blanchettin suoritus ”Jasmiinina” on kylmäävä ja todennäköisesti myös palkintopöydät tyhjäävä. Samalla se on koko elokuvalle täydellisen omistautunut ja hurja kuin vaikkapa Naomi Wattsilla Mulholland Drivessä. Mutta silti jopa monipuolisempi. Puoli leffaa Jasmine kulkee nenä pystyssä, ottaa kaiken ilmaiseksi tuodun avosylin vastaan ja sulkee silmänsä, jos jossakin vääryys vähän häikäiseekin. Toisella puolella Jasmine katselee hulluutta ja tavistodellisuutta silmästä silmään, alentuu muiden ihmisten keskelle ja ottaa koetun vastaan kera viinalla huuhdottujen pillereiden.
Mutta ei Cate ole yksin loistokkaassa alamäessään. Onnistuneita sivuhahmoja on yhtä monta kuin on normaalissa Woody-komediassa kuivakkaa huumoria pursuvia onelinereita. Eli paljon. Etunenässä tietenkin Sally Hawkinsin vähän homssuinen perheenäiti Ginger. Roomaa Woodyn kanssa kiertänyt Alec Baldwin tekee niljakkuutta pursuavan osan leffan playboyna ja Lumoavan kirouksen Alden Ehrenreich visitoi perheen pojan roolissa. Muille miehille (mm. ties mistä esiin kaivetulle koomikko Andrew Dice Claylle sekä Rammstein-fanilta näyttävälle Bobby Cannavalelle) on varattu paikka viinaanmenevien ja nyrkkeilymatseja karjuen kannustavien karjujen edustajana.
Yksi vähäeleisen Blue Jasminen hienouksista on se, että sen ihmishahmot tekevät ihastuttavan inhimillisiä virheratkaisuja ja kieltävät totuuden silloin, kun se näyttää kipeältä. Kahden täysin erilaisen ajanjakson vuorottainen kuvailu kruunaa leffakokonaisuuden ja samalla Woody toteaa, ettei vastakkainasettelun aika ole ohi. Ja sysää henkilökeskeisellä draamallaan muuta väittävät pahvihahmot nurin.
