Elokuvista puhuttaessa Coenin veljesten nimen mainitseminen on yleensä pelkkää plussaa. Mutta entäpä jos samaan yhteyteen lisätään vielä sanat “remake” ja “väkinäinen”? Yhdistelmä on varsin ristiriitainen ja ailahteleva. Ja se yhdistelmä on Ladykillers.
Ladykillers on uusioversio William Rosen vuoden 1955 käsikirjoituksesta ja menestysleffasta. Veljekset ovat muokanneet samanhenkisen, tumman huumorin vesillä uivan tarinapaatin, vai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa jäteproomun? Jäteproomuhan vilahtaa stoorissa monta kertaa ja harmillisesti purevaan leffaan on eksynyt sitä jäteosastoa aika paljon verrattuna veljesten klassikoihin.
Mutta sitten kirjavan henkilökaartin pariin. Ensinnäkin, on vanha talo, ja talossa asuu uskontoa, kuolleen miehensä kuvaa sekä gospelia palvova vanharouva Munson (Irma P. Hall). Rouva Munson on todellinen konservatiivin perikuva: “hipitihoppia” tai muuta “saatanallista musiikkia” kuunteleva nuori on ilman muuta matkalla kohti kadotusta – ainakin Munsonin mielestä, jos ei muiden.
Sheriffi Wyner on henkilö numero kaksi. Wyner tuntee Munsonin tyylin turhankin hyvin, ja haluaisi jo hieman rauhaa tämän tarinoinnilta. Mutta ei sheriffistä sen enempään. Siirrytään itse värikkääseen rikollisjoukkoon.
Kolmantena meillä on mies, joka rakastaa Edgar Allan Poen runoja ja jonka nimessä on paljon kirjaimia. Siis todella paljon. Hän on lipevä akateemikko G.H. Dorr (lyhyessä kirjoitusasussa ilmaistuna). Ja Dorrilla on suunnitelma. Mutta niin kunnianhimoiseen suunnitelmaan tarvitaan pätevä ja värikäs apulaisjoukko.
Neljäntenä tarvitaan siis apujoukko. Siihen joukkoon kuuluvat rappeutunutta nykynuorisoa edustava nysverö Gawain MacSam, maailman tumpeloin futari Lump, äärimmäisen cool The General sekä suolistovaivainen Garth Pancake. Eikä sovi unohtaa myöskään Pancaken 53-vuotiasta rakastajatar Mountain Girliä. Okei, ryhmä ei toteuta edellisen kappaleen ehdoista kuin toisen, mutta kuka oikeasti kaipaisi pätevää ryhmää komediassa? Väriä nimittäin piisaa.
Henkilöt on esitelty. Enää puuttuu tarina. Vaan oikeastaan tarinasta ei kannata hirveästi sanoa, sillä se ei ole pääosissa tässä tyylittelyssä. Sen verran kai kuitenkin voi paljastaa, että niin teen juominen sängyn alla kuin myös runossa mainittavan tuntemattoman Helenin kalpeus ovat hauskoja, jos niistä vain osataan tehdä hauskoja. Ja muistakaa: vetopasuuna voi viedä sormenne!
Homma on nyt varmasti sopivasti sekaisin. Ja se on homman jujuna. Mutta mutta… Coenien loistavasti kirjoitettujen henkilöhahmojen ja pistävien dialogien joukossa on väljyyttä liiaksi. Tyypillinen synkistely vaihtuu välillä ala-arvoiseksi liukuhihnakamaksi. Vastapainona leffan ykköshahmolle eli hauskalle G.H. Dorrille löytyy monta mitäänsanomatonta sketsinpoikasta ja Hollywoodin perusjujua ilman päätä tai häntää.
Mutta leffa sisältää taas sen verran upeita yksityiskohtia, että enempää ei pahoja sanoa kannata vuodattaa. Jo pariin otteeseen mainittu professori Dorr ansaitsee määrittelemättömän ison määrän positiivisia mainintoja. Äärettömän sympaattinen Tom Hanks on loistava roolissaan, eikä liene laisinkaan hävytöntä väittää tätä uudistettua jengin johtajaa komedioiden yhdeksi kirkkaimmaksi legendahahmoksi. Vaikka Hanks näyttää aivan nyt Tim Currylta, on hänen suorituksensa jotain aivan muuta. Niin runot kuin maailman säälittävimmän kuuloiset selitykset soljuvat herran suusta ulos sellaisessa innolla, että vakavana oleminen julistetaan kielletyksi.
Osakkeitaan Spider-Man II:ssa pudottanut J.K. Simmons on myös iskussa. Tosin se pieruhuumoriosio olisi kyllä voitu jättää Pancake-hahmon osalta pois. Marlon Wayans on jälleen Marlon Wayans, ja vaikkapa Scary movien nähneet tietävät mistä puhun. Tzi Man esittämässä The Generalissa on hänessäkin omat vahvuutensa, mutta muille ei juuri bonuksia kerry.
Ladykillers on hieno elokuva, mutta yleisote on sen verran keskinkertainen, että mestariteoksesta on turha puhua. Tom Hanks räjäyttää potin. Ja kakkosena tulee Edgar Allan Poen korppi, tarinan mustahevonen.
