Jean-Claude Van Damme elokuvassa, josta useat kriitikotkin pitävät?! Nipistäkää itseänne varmuuden vuoksi, mutta näyttää siltä, että tämä ei ole unta. Etenkin 80- ja 90-luvun B-leffojen saralla kunnostautunut belgialasninja näyttää, että 2000-luvulla näinkin kova jätkä voi itkeä.
Pääosin ranskaksi puhuttu JCVD kertoo vaihtoehtotodellisuuden elokuvatähdestä nimeltä Jean-Claude Van Damme (Jean-Claude Van Damme), jonka mieltä hiljalleen hiipuva ura ja huoltajuuskiista painavat. Steven Seagal vie Jean-Claudelta roolit ja ex-vaimo lapsen. Mies pakenee Yhdysvalloista kotiseudulleen Belgiaan hakemaan rauhaa elämäänsä, kun hän eksyy panttivangiksi keskelle postitoimiston ryöstöä. Samaan aikaan, kun poliisi uskoo Jean-Clauden olevan ryöstön takana, näyttelijä taistelee omasta ja muiden panttivankien hengestä kolmen epätoivoisen varkaan kärsivällisyyden käydessä vähiin.
Myönnettäköön, että juonikuvaus antaa tällä kertaa hieman harhaanjohtavan käsityksen elokuvan vauhdikkuudesta. Vastoin kaikkea aiemmin edustamaansa, Van Damme ei vedä ketään turpaan elokuvan sinällään viihdyttävää avauskohtausta lukuun ottamatta. Sen sijaan Van Damme näyttelee ja vieläpä hyvin. Selvää on se, että juuri Van Dammen roolisuoritus tekee tästä elokuvasta erityisen. Muutamalla uurteella rikastuneet kasvot vain parantavat Van Dammen tragikoomista esitystä, jossa näyttelijä käy melko lailla koko tunneskaalan läpi. Hahmo tuntuu aidolta ja siinä on tietyiltä osin paljon samaa “elämänmakua”, mitä oli Mickey Rourken esittämässä Randyssa saman vuoden elokuvassa The Wrestler. Kyllä Rourke on näistä kahdesta kuitenkin se, joka Oscarin ansaitsee.
Kun elokuvan yhtälöstä poistetaan Van Dammen yllättävä esitys, viihdearvo puolittuu. Alun ironinen sävy katoaa keskivaiheilla ja loppupuolisko elokuvasta on hämmentävän synkkää draamaa. Tunnelman muutosta on vaikea niellä. Muut elokuvan hahmot ovat pääosin pelkästään tuhlaamassa tilaa. Kliseillä leikitään varmasti osittain tarkoituksellakin. Ainakin rosvojoukon koostumus on varsin perinteinen. Löytyy psykopaattinen johtaja, puolisympaattinen idiootti sekä näiden välimaastoon putoava, omien valintojensa kanssa painiva perusjätkä. Tilanteen toisessa päässä komisario Bruges (François Damiens) taistelee SWAT-joukon liipaisinherkkää päällikköä vastaan siitä, selvitetäänkö tilanne voimakeinoin vai ei. Melko tutuista kuvioista on siis pohjimmiltaan kyse. Vain Bruce Willis puuttuu.
Panttivankitilanteen kuvaamisen lisäksi elokuva rakentuu takautumista, jotka valottavat Jean-Clauden matkaa kohti panttivankeuttaan. Kerronta pysyy selkeänä, mutta jotkin takautumat olisi voitu käsitellä hieman ripeämmin. Nyt elokuva laahaa paikoitellen todella pahasti, vaikka kokonaispituus onkin kohtuullinen. Negatiivisin erikoismaininta menee kuitenkin elokuvan loppupuolella Van Dammen pitämälle monologille, jonka tarkoitus jäi ainakin itselleni täysin epäselväksi. Tällaisenaan se lähinnä painottaa katsojalle sitä tosiasiaa, että kyseessä on sittenkin vain elokuva. Tämä tietenkin ihmetyttää ottaen huomioon, että ideana on esittää ainakin osittain oikean elämän henkilöä oikean elämän puitteissa. Realismin illuusio rikotaan isolla lekalla monologissa, jonka Van Damme kyllä sinällään vakuutavasti toimittaa.
JCVD on siis Van Dammen soolo. Mies tuntuu näyttelevän kaikkien niiden vuosikymmenten edestä, jolloin hänelle sallittiin vain yksi ilme, joka silloinkin yleensä vain edelsi kierrepotkua jonkun poloisen paskiaisen kasvoihin. Nokkelasta alkuasetelmasta huolimatta elokuva ei mielestäni kuitenkaan aivan vastaa sille asetettuihin odotuksiin vaipuen loppua kohti laahaavaksi ja kummalliseksi draamaksi. Loppuratkaisukaan ei erityisemmin onnistunut miellyttämään. Tavallaan ymmärrän, mitä tekijätiimi on elokuvallaan hakenut, mutta tällaisenaan JCVD ei mielestäni ole aivan kaikkien kehujen arvoinen.
