Olen monesti miettinyt miksi Indyn piti herätä vielä neljänteen seikkailuunsa, onhan Harrison Fordkin jo vanha mies ja uudelleen virinneeseen klassikkojatkisbuumiin olisi varmasti löytynyt muita leffasarjoja. Aluksi yritin kelpuuttaa syiksi kahdeksankymmentälukulaisen Äijäilyn paluuta, sitä että Ellen Ripleyt ja muut naiskumppanit oli Hollywood-trendipirujen mukaan nähty hetkeksi ja oli aika palauttaa Rambo, Rocky ja Indyt myyntikoriin. Mutta sitten näin elokuvan nimeltä Murha Hollywoodissa. Päässä selveni kuin kylmän talvi-illan osuessa ravintolan ovella otsaan: Indyn päätehtävä oli selkeästi Harrison Fordin uran nostaminen ylös syvältä paskasta. Ja moiseen Indy IV soveltuukin kaikessa meuhkaavuudessaan lähes hyvin.
Ron Sheltonin ohjaamassa toimintakomediaksi tarkoitetussa elokuvassa ei toimi oikein mikään. On jälleen todettava se, kuinka hankala yhdistelmä toiminnan ja letkeän komedian avioliitto on. Ja yhtälailla se, kuinka moni ohjaaja kuvittelee selviävänsä lajityypistä ilman minkäänlaista rytmitystä ja sulavuutta, tyhjää läppää laukoen kuin Eddie Murphy parhaina päivinään. Tai huonoimpina päivinään.
Okei, edelliset maininnat voisivat antaa väärän mielikuvan siitä, että Murha Hollywoodissa laukoisi läppää. Ei. Ei. Se on vain seisahtunut parituntinen, jonka aikana jeppeduo tutkii rap-piireissä tapahtuneita murhia, Veljiä kosiskeleva aiheeseen sopiva musa soi ja väsynyt Harrison Ford kulkee silmät ummessa kaiken tämän läpi. Vierellä John Hartnett muistuttaa siitä, miksi häntä niin monesti pilkataan pelkäksi nuorten tyttöjen suosikiksi vailla varsinaista taitoa. Siis siksi, että tällaisten suoritusten jälkeen juuri mitään muutakaan ei voi todeta. Lena Olinin visiitti ruudulla olisi voinut olla jonkinmoinen valonpilkahdus, ellei Lenakin näyttäisi totaalisen turtuneelta menoon.
Murha Hollywoodissa kulkee niin syvällä jo nähdyn kasarijeppeilyn syvänteissä, että oikein hirvittää. Alkupuoliskon jähmeyttä on yritetty keventää kertaheitolla tapahtumien tiivistyessä (paitsi että nämä tiivisteet vuotavat) ja nolo jahti (ei sellainen suomalaisen huippu-urheilijan luksusvene, niitähän säilytetään karilla) on viety veteen, jotta enimmiltä kuivuuksilta vältyttäisiin.
Murha Hollywoodista ei oikein sovellu aivonollaamiseenkaan, niin lähelle aivokuolemaa yllättävästi pitkitettyyn takaa-ajokohtaukseen huipentuva leffa vie. Lähinnä sitä voi suositella kertakäyttökamaksi niille, joita hiphop-genressäkin tusinaosastoon jäävä musiikki lämmittää. Indy nelosen nähneille taasen ei suositella sillä heidän mieliinsä voi hiipiä aikaparadoksi, jossa Hartsa Fordi vaikuttaa suunnilleen kolmekymmentä vuotta vanhemmalta kuin viisi vuotta myöhemmin kuvatussa leffassa. Ja pakotietä etsivältä sen sijaan, että näyttäisi etsivältä. Mutta hei, onhan sillä lohtuna monta toooosi hassua duunia ja perässä talousosaston kusilukit. Ja silmissä Indiana Jonesin paluuta lohduttomasti halajava katse: ”Pliis, ei enää tällaisia pätkiä. Tää ei tunnu olleskaan coolilta.”
Jostakin kumman syystä samat sanaset leijailevat myös katsojan huulilta.
