Tuntuu, ettei Rouben Mamoulianin Tri Jekyll ja Mr. Hyde ole oikein koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Pelkästään 30-luvun kauhuelokuvien joukossa se on aina jäänyt itsensä kanssa samana vuonna julkaistujen Tod Browningin Draculan ja James Whalen Frankensteinin varjoon. Tämä on hämmästyttävää, kun ottaa huomioon, että tekniseltä toteutukseltaan ja melko pitkälti myös juoneltaan Mamoulianin teos on kolmikosta kaikkein jalostunein.
Yhtäkaikki klassiseksi muodostunut ja sittemmin myös paljon parodioitu Tri Jekyll ja Mr. Hyde kertoo tarinan, joka on luultavasti kaikille elokuvia tunteville enemmän tai vähemmän tuttu. Fredric March esittää hyväntahtoista, mutta vaarallisesti tieteelle omistautunutta tri Jekylliä, joka erään pieleen menneen kokeen seurauksena onnistuu halkaisemaan sielunsa hyväksi ja pahaksi puoliskoksi. Hän alkaa ajoittain muuttua vaaralliseksi ihmishirviöksi, herra Hydeksi, jota eräs elokuvan naishahmo luonnehtii itse Paholaiseksi.
Asetelmasta on onnistuttu repimään 30-luvun mittapuulla irti paljon yllättävänkin ahdistavaa materiaalia, eikä teos tunnu tänäkään päivänä tahattoman koomiselta. Nykykatsojan voi olla vaikea suhtautua Tri Jekylliin ja Mr. Hydeen kauhuelokuvana, mutta elokuva on omaa luokkaansa jo pelkkänä kiehtovana jännitysnäytelmänä. Traagisuuttakin kertomuksesta löytyy enemmän kuin olin ainakaan itse uskaltautunut odottaa.
Fredric Marchin oscaroitu kaksoisrooli on ajalleen poikkeuksellisen intensiivinen ja kaikin puolin tyylikkään karmiva. Nykivät lihakset ja kaavamaisen poikkeuksellinen liikehdintä luovat Hyden roolihahmoon hyytävää uskottavuutta. Myös hahmon muodonmuutokset on toteutettu erinomaisesti.
Tri Jekyll ja Mr. Hyde esittelee aikansa parhaisiin kuuluvia erikoisefektejä ja on vavahduttava kokemus sekä audiovisuaalisesti että emotionaalisesti. Tässä aikansa mestariteoksessa rumuus yhdistyy kauneuteen ja hirviömäisyys seksuaalisuuteen. Tri Jekyll ja Mr. Hyde kokoaa siis yhteen ikiaikaisia teemoja, jotka ovat tuttuja ja vaikuttavia yhä tänäkin päivänä.
