Vanha kapiainen Robert Heinlein oli hyvin, hyvin pettynyt Yhdysvaltain hallituksen päätökseen jarruttaa maan kunnianhimoista ydinaseohjelmaa. Eisenhowerin ajan Amerikassa nimittäin puhalsivat jo uudet, entistä pasifistisemmat tuulet, eikä uudistuneen populäärikulttuurin veltostuttama nuorisokaan ollut enää entiseen tapaan kiinnostunut tuhoamaan itseään maailmansodan hornankattilassa. Oman kriittisen näkemyksensä ja maailmankuvansa mestari Heinlein puki kirjalliseen muotoon, luoden niissä pähinöissään kuin itsestään koko militaristisen tieteisfantasian alagenren merkittävimmän yksittäisen teoksen, Starship Troopersin. Kohua ja keskustelua Heinleinin teos herätti jo ilmestymisaikanaan, mutta kirjan myöhempää vaikutusta kokonaiseen genreen ei pidä lainkaan vähättelemän: käytännössä jokainen tulevaisuuden sotaa ja sotilaita kuvaava elokuva, videopeli, sarjakuva ja romaani on ammentanut inspiraationsa suoraan Starship Troopersin sivuilta ja rivien väleistä.
Paul Verhoevenin filmatisointi seuraa sanaltaan ja kirjaimeltaan yllättävänkin tarkkaan Heinleinin klassikon yleisiä suuntaviivoja. Starship Troopersin kuvaamassa tulevaisuuden maailmassa ihmiskunta elää kansainvälisen militaristisen federaation alaisuudessa. Joukko nuoria liittyy armeijaan Rico-nimisen nuoren miehen johdolla ottaakseen osaa suureen sotaan ulkoavaruuden vihamielistä hyönteispopulaatiota vastaan sekä ansaitakseen siinä sivussa palveluksellaan täydet kansalaisoikeudet kotopuolessa. Hyönteisten iskettyä Maahan jättimäisellä asteroidilla ihmiskunta aloittaa täyden invaasion näiden planeetalle, lahdaten ja alistaen sen limaisia ja niljakkaita asukkaita kuin muurahaisia. Nuorison sotaseikkailu mukailee käytännössä useimpia sentimentaalisten sotatarinoiden peruskliseitä sankarillisesta viimeisestä taistelusta ystävyyden voittoon asti. Tieteis- ja sotaleffojen kaanonissa kyseessä onkin varsin peruskauraa – ainakin näennäisesti.
Heinlein varmasti entisenä sotilaana kirjoitti teoksensa vilpittömin mielin ja kylmän sodan konfliktit mielessään, mutta moni lukija ja kriitikko on nähnyt Starship Troopersin sotaa ja sosiaalidarwinismia ihannoivassa lakonisessa tekstissä myös kaikuja vanhan ajan oikeistolaisesta radikalismista ja fasismista. Työstäessään omaa filmatisointiaan Paul Verhoeven itsekin inspiroitui hyödyntämään viimeisistä kääntämällä koko jutun ironiseksi ja kertaluokkaa älyllisemmäksi kuvaukseksi nuoruusvuosiensa miehitettyä natsi-Hollantia muistuttavasta militarismin ja kylmän raakalaismaisuuden kyllästämästä kulttuurista ja yhteiskunnasta. Verhoevenin elokuvan vaatemuoti esimerkiksi on kopioitu lähes suoraan natseilta, näyttelijöiksi valikoitiin tarkoituksella huippumallilta näyttäviä valkoisia nuoria, ja fasistisen yhteiskunnan viholliset on natsien propagandan tavoin kuvattu lähtökohtaisesti syöpäläisinä – Starship Troopersin sotilaat eivät kuitenkaan surmaa rotuvihollisiaan natsien tavoin hyönteismyrkyllä.
Tietyt yhtäläisyydet sen enempää elettyyn historiaan, muihin sotaleffoihin kuin parhaillaan koettuun nykyaikaankaan eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään aiemmin mainittuihin puoliin. Starship Troopersin maailmassa täydet kansalaisoikeudet myönnetään sotilaspalveluksen vastineeksi, joskin ani harva sotilas selviää hengissä armeijan suorittamista jättimäisistä ihmisaaltohyökkäyksistä – saati sitten äärimmäiseen brutalisointiin tähtäävästä koulutuksesta. Ihmiskunnan vapaa federaatio onkin todellisuudessa pienen eliitin hallitsema spartalainen diktatuuri, jossa propagandan avuin kontrolloitua massaa kohdellaan silkkana katteettomien lupausten voimin eteenpäin marssivana tykinruokana. Näin myöskään virallisen median esittämät ”faktat” vihollisen hyökkäyksestä eivät kestä alkeellisintakaan kriittistä tarkastelua, vaan tunteisiin vetoavat uutiskuvat katastrofialueelta ovat kuin suoraan Hollywood-elokuvasta (doh), ja kameran eteen astuva “satunnainen kansalainenkin” tietää kertoa kohteeksi valitun vihollisen olevan kaikesta pahasta vastuussa ja ansaitsevan nikkeliä nahkaansa. Ihmiskunta tarvitsee siis lisää asevarustelua sekä invaasion vihattavan vihollisen asuttamalle planeetalle. Lapsetkin värvätään polkemaan kodistaan löytyviä hyönteisiä isänmaallisesti jalkoihinsa kuin japanilaiset siviilit amerikkalaisten johtajien kuvia toisen maailmansodan vuosina.
Suuren isänmaallisen sodan loppukaneetti on katsojasta riippuen joko onnellinen tai suorastaan groteski: vihollinen voitetaan, näiden kotiplaneetta resursseineen vallataan ja kolonisoidaan, sekä ilo ja lisävarustelun tarve palaavat propagandasta hymyilevään ihmiskuntaan… samalla tarinamme päähenkilöt kokevat Full Metal Jacketin vastaavien kohtalon kasvamalla optimistisista ja omaa ajatteluun kykenevistä nuorista osaksi aivopestyä ja hampaisiin asti eläimiksi aivopestyä militaarimössöä. Ehkä hyönteisten planeetalta löytyy vielä öljyä ja arvokkaita mineraaleja korruptoituneiden poliitikoiden ja sijoittajien taskuja täyttämään, ehkä näiden omistamat ja voitelusta vastaavat logistiikka-, kaivos- ja asefirmat saavat samalla kylliksensä aina seuraavaan sotaan asti. Tykinruuaksi kelpaavien nuorten tarve ei kuitenkaan koskaan universumista lopu, vaan Verhoevenin hirtehisen hauskan, brutaalin viihdyttävän ja älykkään yhteiskuntakriittisen tieteiselokuvan homo sapiensin herrarodun taistelu todellisen intergalaktisen vapauden, rauhan ja demokratian puolesta pahan akselia vastaan jatkuu näennäisen ikuisesti. Heinlein varmaan kääntyilisi haudassaan. No pain, no gain!
