Peto ykkönen sai jostakin syystä jatkoa tarinalle jossa avaruuden örkki ottaa ihmisruumiin pesiintymispaikakseen. Kuinka omaperäistä!
Aliens-sarja säilytti neljänteen osaansa saakka jonkinmoisen tyylikkyyden tuoda aihe valkokankaalle. Splatterin sijaan, siinä sarjassa jätettiin jotain katsojan mielikuvituksen varaan.
Peto 2:ssa vajotaan yksinkertaisimpaan ratkaisuun. Veri ja örkkitahna roiskuu niin ettei mitään rajaa. Kun juoneen kuuluu vielä, että örkit ilmestyvät aina kun virusta kantava ihminen kuhnii, niin ollaan leffajuonien ö-osastolla. Tissi vilahtaa kuhnimisjaksoissa kunnes mamma räjähtää punkkaan, örkin räpsähtäessä vatsanahasta läpi. Karvanoppa-wunderbaum -osastolle säälittävä raina saattaa iskeä, mutta enpä näe juuri muuta kohderyhmää Peto 2:lle.
H.R. Giger loi Aliens -örkit, ukkelin käsi on luonut (kopioinut) myös Peto 2:n kummajaiset. Se joka on tutustunut Gigerin kirjoihin ja luomuksiin tarkemmin, voisi olettaa että Peto 2:n käsis on tehty Gigeriä varten. Genitaalit ja kuhnimissessiot ovat suoraan sveitsiläisen taiteesta. Kuvista on siirretty valkokankaalle ne mitkä Alienseista jäi varastoon.
Ohjaaja on täysi mysteeeri ennen ja jälkeen leffan katsomisen. Vauhtia ja verta piisaa, eikä touhusta ota oikein selvää. Nähdyn perusteella olisi ollut parempi jos Peter Madek olisi tullut tutuksi vaikka Peter Jacksonin alkuaikojen tuotannon kaltaisilla splattereillä. Raja uskottavan ja paskan leffan välillä on tässä genressä hiuksen hieno.
Ainoa tilanne missä Peto 2 puolustaa paikkaansa on Huonoimpien Scifi-Elokuvien Teemaillassa.
