Vuosi on 2004, joulu lähestyy ja Hollywood suunnittelee elokuvaa murhaajanukeista Chuckysta ja Tiffanysta (titteli: Chucky goes crazy). Pääosaan castataan tietenkin (ei kai tarinan nerokkuus muuten tulisi esiin) aina yhtä ihastuttava Jennifer Tilly, joka haikailee juuri räppäri Redmanin uuden “vakavasti otettavan” elokuvan tähdeksi. Keinolla millä hyvänsä. Sitäpä Hollykylässä ei tiedetä, että samaan aikaan Chuckyn ja Tiffanyn androgyyni jälkeläinen pakenee Englannista ja haluaa selvittää menneisyytensä.
Seed of Chucky on Chucky-saagan viides ja selkeästi paras jakso. Koko idean luoja ja myös kaikista viidestä käsikirjoituksesta vastannut Don Mancini hyppää ohjaajan saappaisiin ja tekee vakuuttavan debyytin kauhukomedian saralla. Ilmiselvästi tällä nerokkaalla huumorilla ja verileikittelyllä on tarkoitus päättää tappajanuken yli viisitoista vuotta kestänyt taivallus.
Palataksemme vielä itse asetelmaan, täytyy todeta, että Mancini on suunnitellut kaiken tarkkaan. Fakta ja fiktio sekoittuvat Hollywoodin lavastestudioiden ympärille oivasti ja kuvaavat ironisesti Jennifer Tillyn tähden elämää. Hienoa nähdä, että Tilly jaksaa ottaa itsensä esittämisen ja seksisymboliksi niputtamisen huumorilla. Juli Roberts –vitsit (“I should have played ‘Erin Brockovich’; I could have done without the wonderbra.”), naintipuuhat ohjaajan kanssa ja Bound-leffan lepsoilutunnelmiin palailu kuuluvat tämän leffan huumoriin.
Härön asetelman kruunaa Tiffany-nukke (äänenä siis Tilly itse), joka muistaa joka välissä muistuttaa kuinka ihanoi oikean Tillyn ääntä ja tahtoo samanlaiseksi staraksi. TSH-leffojen Pippin eli Billy Boyd toimii sukupuoliasetelmien ulkopuolella poukkoilevan nössön jälkeläisnuken piipittävänä äänenä. Ja Glen/Glenda –nimen saanut nukke on tietenkin iso kumarrus Ed Woodin suuntaan.
Chuckya jo viidennen kerran ääninäyttelevä Brad Dourif on jälleen mies paikallaan: eihän Chucky olisi Chucky ilman tuota ääntä! Pop-piireistä paremmin tunnettu Hannah Spearit tekee Tillyn varjossa pienen roolin, mutta on kuitenkin “aivan liekeissä”. Redman hymyilee tuttua hymyään ja pyrkii Tillyn sänkyyn yhtä antaumuksella kuin Tilly pyrkii rooliin.
Seed of Chucky hyytyy hieman loppumetreillä, sama pätee myös alun yllättävän rankkojen veritekojen lammikoihin. Sitä ennen nähdään upea kokoelma yhteen liimautuvia, häröjä segmenttejä, jotka takaavat aiheen moneen naurunremakkaan. Intro esittelee Glenin/Glendan harvinaisten tyylikkäiden kuvakulmien saattelemana ja onnistuu jopa säikäyttämään enemmän kuin tavanomaiset ja todelliseen kauhisteluun pyrkivät kollegaleffansa. Nuken itsetyydytyskohtaus edustaa toista ääripäätä ja on siinä ja siinä, että mennäänkö jo yli rajojen. Vaan kyllä tuollekin tilanteelle on virnuiltava. Parhaimpina hetkinä on mainittava ainakin oiva Hohto-parodia ja Tillyn kärjistetyn tyly asenne avustajaansa kohtaan. Sivuhenkilöiden asema Länsimaisessa leffaparatiisissa tehdään sekin selväksi sopivan hyvin alleviivaten.
Ei Chucky leffamaailmaa paljoa paremmin voisi jättää. Veri lentää K-15-merkinnän edestä, mutta pääpaino on taitavasti eri suuntiin piruilevalla käsikirjoituksella. Mancini, Dourif ja Tilly ansaitsevat henkilökohtaiset viisi tähtöstä, elokuva ei kokonaisuutena aivan sitä. Loppukohtaus on vähintäänkin erikoinen ja taidetaan siinä kumartaa vuorostaan hieman Damienin suuntaan. Hieno kauhukomediasaaga ja nukkejen veitsenheilutukset lienevät nyt ohi ja Chucky jää taatusti leffahistoriaan yhtenä kieroutuneimmista veitsenheiluttajista. Niin että Bye bye ja Chuckyn omin sanoin: “F*ck you very much”.
