Kun olin lapsi, vanhempani ostivat toisilleen ja itselleen laatuaikaa antamalla meille lapsille viikonloppuisin rahat elokuvalippuihin. Vielä 1970-luvun alkuvuosina Kuopiossa esitettiin Pekka ja Pätkä -elokuvia päivänäytöksinä elokuvateatterissa. Muistan katselleeni Kuvakukossa useamman hauskan elokuvan sen kummemmin miettimättä mitä vanhempani kotona puuhailevat.
Muistot muuttuvat, elokuvien repliikit toistuvat elokuvissa erilaisina kuin ne muistimme eivätkä itse elokuvatkaan ole samanlaisia, kun ne näemme vuosien kuluttua.
Arvioni kohteena oleva Pekka ja Pätkä ketjukolarissa ei äkkiseltään tunnu kovin sykähdyttävältä teokselta. Varhain perjantaiaamuna sitä katsellessani nauroin aluksi elokuvan yksinkertaiselle komiikalle, koska se tuntui typerältä. Jossakin vaiheessa sisäinen hälytyskelloni muutti ääntään ja se alkoi kuulostaa muinaismuistojen tuulikanteleelta, joka tuuti minut tarkastelemaan katselemaani uudelta kannalta. Eiväthän Pekka ja Pätkä -elokuvat ole miksikään taidenautinnoksi tarkoitettuja. Ne ovat kepeää, poikamaista viihdettä lapsosten katsottavaksi. Miten ihmeessä olin koskaan muuta kuvitellutkaan? Ennen pitkää huomasin nauravani elokuvan huumorille katketakseni, niin kuin olin nauranut lapsena elokuvateatterissa ja sen jälkeen myös silloin, kun kyseisiä elokuvia esitettiin televisiossa. Elokuvaviihteellä on tyylilajinsa, johon katsojankin pitää mukautua. Ei pidä ajatella liian vakavia, kun Pekka kysyy: ”Mitenkä työ outta pitkä, Pikkarainen?”
Tämä pieni elokuva, jonka kesto on vain vähän päälle tunnin, vie katsojansa Pekan ja Pätkän hupsussa seurassa ihmissyöjien pataan, Robinson Crusoen saarelle, armeijan luutakomppaniaan ja villiin länteen intiaanien tykö sekä saluunatappelun pyörteisiin. Tapahtumia sitoo aivan riittävällä tavalla yhteen sairaalaparodia. Pekka ja Pätkä ovat liukastuneet samaan banaaninkuoreen ja kärsivät muistinmenetyksestä, joka saa heidät pakenemaan hallusinointiin uudesta aiheesta aina kun he näkevät Justiinan. Katsoja ymmärtää kaiken helposti, mitään pitkiä siirtymäjaksoja aiheesta toiseen ei vaadita – uuteen harhakuvaan siirtymistä kuvastaa vedenpyörre. Voi, kunpa nykyään elokuvissa hallittaisiinkin tällainen asiaan menemisen ripeys. Liian usein siirtymävaiheet syövät intensiteettiä. Pekka ja Pätkä pääsevät uusiin tapahtumiin miellyttävän mutkattomasti.
Elokuva rakentuu sille, että kaksikko nähdään seikkailutarinoitten eksoottisissa maisemissa. Tapahtumia ei tarvitse sen kummemmin vaivautua selittelemään. Vitsit avautuvat ilman korkkiruuvia. Lännen saluunan korttipakka on auttamatta vaihdettava, kun Musta Pekka on merkattu, uudesta pakasta taas puuttuu ruutuässä. Vieno Kekkonen esittää saluunan viehättävää laulajatarta tavalla, joka vetää vertoja lännenelokuvien viettelijättärille, vaikka hän laulaakin Piippolan vaarista. Pätkä tilaa baaritiskillä sitruunasuudan pillillä ja Pekka tuplajaffan. Loppujaksollaan elokuva lähettää pienen katsojan kotiin Kuvakukosta hymy huulilla: isä ja äiti tekevät sovinnon ja Pätkäkin saa halauksen.
