Kymmenvuotiaan Arthurin (Highmore/Piispanen) laiffi on melkein mallillaan; on kiva koti, virikkeitä ja joku, joka pitää huolta. Mutta koskapa asiat aivan kunnossa olisivat? Arthurin vanhemmat huitelevat ties missä pojan syntymäpäivänäkin ja talo, jossa Arthur majailee mummonsa (Farrow/Elstelä) kanssa, uhkaa jäädä kehityksen jyräämäksi. Kaikki olisi hyvin, jos pojan vaari ja hänen rubiiniaarteensa löytyisivät, vaan ukko on kadoksissa ja aarteen kätköpaikka mysteeri. Tietenkään poika ei jää suolatikkuna paikoilleen, vaan panee pystyyn etsintäoperaation. Se vie hänet maanalaiseen valtakuntaan, pikkiriikkisten minimoiden luo – ja yhä kiperimpiin tilanteisiin.
Tämä ohjaaja Luc Bessonin kynäilemä lastensatu ei juuri yllätyksiä tuo tullessaan. Prinsessoineen ja inhoine pahiksineen se on hyvin perinteinen satu, joskin kaiken videopelimäisen toimintasähellyksen keskellä leffasta ei tahdo löytää niin opetusta kuin mitään muutakaan tähdellistä. Pelinä Arthur ja minimoit voisi olla mukavampi lähestyttävä. Elokuvana se on interaktiivisuuden puuttuessa yksinkertaisesti kehno.
Arthur ja minimoit kuuluu niihin rainoihin, joissa yhdistyvät elävien näyttelijöiden kanssa kuvatut kohtaukset sekä animoidut jaksot. Useimmat animaatiohahmot näyttävät leffassa yhtä muovisilta kuin trolli-nuket, mutta muuten grafiikka on mallillaan.
Leffan suomalainen dubbaus on paikoin viimeistelemättömän kuuloista työtä. Kaiken huipuksi jotkin äänivalinnat tuntuvat oudoilta; Kristiina Elstelä, vaikka hyvä näyttelijä onkin, puhuu matalammalla äänellä kuin Mia Farrowille sopisi ja PMMP:n Paula Vesalasta ei taas tahdo prinsessa Seleniana saada aina selvää. Miksi hänet yleensä valittiin alun perin Madonnan puhumaan rooliin? Freddie Highmoren suomalaisena äänenä esiintyvä Henri Piispanen vaikuttaa innottomammalta kuin Highmore kuvissa näyttää. Jukka Rasilan Darkos kompastuu taas samaan probleemaan kuin Vesala. Ainut, ketä lopulta kotimaisesta castista on oikeasti ilo kuunnella, on pahaa Malthazaria esittävä Santeri Kinnunen. Alkuperäisessä versiossa hahmona esiintyy David Bowie, mutta Kinnunen ei ole onneksi yrittänyt imitoida muusikkolegendaa, vaan tekee Malthazarin kuin se häneltä itseltään parhaiten sujuu.
Elokuva kärsii heikon tarinan ja köpelön dubbauksen lisäksi räikeistä virheistä; kun Arthur, prinsessa ja tämän veli esimerkiksi tarvitsisivat erästä tiettyä apuvälinettä, sitä ei veljen tavara-arsenaalista kuulemma löydy. Apuvälineeksi kelpuutetaan silloin osa prinsessan topista – ilmeisesti tämä on hyvää ranskalaista huumoria. Kun seuraavassakin kohtauksessa samanlaiselle tavaralle olisi käyttöä, on sitä yllättäen veljen arsenaaliin jostakin ilmaantunut. Että näin. Ehkä tähän seikkailuun joku ihastuu, mutta tuskin ainakaan kukaan elokuvien suurkuluttaja.
