Rakas Serge,
Olit jo karistanut viimeisen tupakkasi tuhkat ja tämän maailman pölyt jaloistasi, kun löysin sinut. Oli kesä 2007 ja tuttuni painosti minut ostamaan albumisi Histoire de Melody Nelson. Sen kansikuvassa poseeraa lapsennäköinen ex-vaimosi Jane Birkin. Olin myyty musiikistasi, vaikka levyn eräällä raidalla sinä niljakas, yli 40-vuotias ukko laulat:
Ça c’est l’histoire (Tämä on tarina)De Melody Nelson (Melody Nelsonista)
Qu’à part moi-même personne (Jota lisäkseni ei kukaan muu)
N’a jamais pris dans ses bras (Koskaan syleillyt)
[…]
Elle avait de l’amour (Hän sai rakkautta)
Pauvre Melody Nelson (Melody Nelson -rukka)
Ouais, elle en avait des tonnes (Uuuh, hän todella sai sitä)
Mais ses jours étaient comptés (Mutta hänen päivänsä olivat luetut)
Quatorze automnes (Neljätoista syksyä)
Et quinze étés (Ja viisitoista kesää)
Mutta monet muutkin olivat hulluina sinusta. Sinusta jopa haluttiin tehdä elokuva. Ainutlaatuisuutesi vuoksi siitä haluttiin kehitellä yhtä chic ja extraordinaire kuin sinä olit.
Gainsbourg (Vie héroïque) tai Gainsbourg – tarina legendasta kuvaa elämääsi sen epävarmoista alkuvuosista savuiseen loppuun, mutta ei ihan ilman hypähtelyjä. Kuten suuri Gainsbourg, elokuva siirtyilee tyylien, aikojen ja paikkojen välillä impulsiivisesti. Välillä se on puhdasta draamaa, välillä hullunvilliä fantasiaa, välillä pelkistetysti lähes vain sinun musiikkiasi. Elokuvasta näkee, miten olit kerran vaikutteille altis pikkupoika. Silti, vaikka tarinaan on ympätty jättipäinen mielikuvitus-Serge (Jones) sekä kakenlaista muuta, elokuva ei kerro sinusta itsestäsi oikeastaan paljoa.
Parhaimmillaanhan impulsiivisesta sekoittelusta ja poukkoilusta muodostuu helmiin ja timantteihin verrattavia asioita, eli jotakin sellaista kuin rietas duettosi Je t’aime… moi non plus tai tyttäresi Charlotte. Näin imartelevasti en voi kuitenkaan kirjoittaa nimeäsi kantavasta elokuvasta. Sinun timanttisi hioituivat loistaviksi karhean lämpöisessä käsittelyssäsi. Tämä elokuva ei ole mestarin tyylinäyte, vaan apupojan hyvä yritys. Siihen on tehosteiden, puvustuksen ja muun huomioden palanut rahaa, mutta tuolla rahalla ei ole kuitenkaan saatu hankittua hulabaloon keskelle sinun henkeäsi. Siksi elokuvan aikana tuntuu, että siinä kuin puskettaisiin välillä väkisin päin seinää ja huudettaisiin autiolla rannalla turhaan apua.
Usein näytelmäelokuvalle antaa yllättävän paljon, jos sen ohjaajana on joku muuhun taiteenalaan vihkiytynyt henkilö. Esimerkiksi Sin Cityssä (2005) näkyy sarjakuvataiteilja Frank Millerin kädenjälki persoonallisen graafisen ilmeen muodossa. Myös Vie héroïquen ohjaaja on elättänyt itsensä tekemällä sarjakuvia. Hänen visuaalinen tyylinsä erottuu selvästi elokuvan yksityiskohdiltaan ja väreiltään harkituissa fantasiakohtauksissa, mutta muuten hänellä tuntuu olevan hankaluuksia hallita tämän taiteenlajin esitys- ja kerrontatapoja. Niinpä esimerkiksi hassuksi tarkoitettu jättipää-Serge alkaa vähitellen tuntua vaivaannuttavalta yksityiskohdalta. Lisäksi ohjaaja Sfar selittää joitakin asioita pitkästi, mutta jotkin asiat, kuten sinun ja Janen suhteen lopun hän kuittaa töksähtävästi. Se on huutava vääryys siihen asti hyvin kehiteltyjä hahmoja kohtaan.
Onpa nimeäsi kantavassa elokuvassa hyvääkin – laulujesi lisäksi. Eric Elmosnino on kuin ilmetty sinä, ja kuulostaakin ihan sinulta. Voisit myös helposti kuvitella Lucy Gordonin Janeksi, jos eläisit ja saisit kohdata hänet punaisissa hiuksissaan. Jopa elokuvan Brigitte Bardot (Casta) on onnistunut kaikin puolin, vaikka legendaarinen BB on itse sanonut, ettei häntä voi esittää hänen itsensä lisäksi kukaan muu. Elämänkertaelokuvien laajassa joukossa tämä tekele on erikoisemmasta päästä kaiken fantasiansa ja poukkoilunsa ansiosta, mutta ihan sinun veroisesi se ei ole. Tiedän, ettet tämän takia ärsyynny ja ala pyöriä haudassasi. Voisit kuitenkin jonakin yönä käydä kummittelemassa Joann Sfarille, ja pyytää tätä pitäytymään jatkossa sarjakuvissa.
Rakkain terveisin,
Kaukainen ihailijasi
