Moni on kateudesta vihreä katsoessaan Shrekin, osan kuin osan, jättimäisiä kassalukemia. Ja voipa sitä kateutta ihan aiheesta potea myös oivaa animaatiojälkeä katsoessaan.
Yhtä lailla moni voi inistä siitä, että sitten vuoden 2001 ja avausosan budjetti on kasvanut peräti sadalla miljoonalla dollarilla (2.7-kertaiseksi alkuperäisestä), mutta vitsien ja juonikuvioiden taso polkee paikoillaan. Asetelmat on käännetty jo alussa onnistuneesti nurin kurin, joten voiko mikään muu kuin tekninen osaaminen parantua? Voiko Shrek kehittyä hahmona?
Omasta mielestäni voi. Vaikka periaatteessa Shrek toistaa itseään ahkerammin kuin Bon Jovi omia kertosäkeitään, niin taas satutarina on täynnä pieniä virkistäviä nyansseja ja hassunhauskoja sanailuja. Shrekin kammo isyydestä on yksi pääteemoista, eikä se varmasti aukea sille innokkaimmalle katsojalle eli lapselle, mutta sitäkin paremmin aikuiselle. Kun päälle ripotellaan sekaisin viitteitä satuihin, lapsellisen rönsyilevää puujalkahuumoria ja em. aikuisille osoitettuja sivalluksia, tuloksena syntyy kepeä puolitoistatuntinen.
Hahmogallerian osalta yrmeä sankarimme Shrek jää perheellisyyttä kohti vakavoituessaan entistä selvemmin tovereidensa eli Aasin, saapasjalkaisen kissan ja jopa höppänän Merlinin varjoon, mutta eipä se haittaa, jos kokonaisuus on raikas kuin Piparkakku-ukon ilmoille heittelemät hellyttävät one-linerit. Hyvä mieli jää – olkoonkin että matkalla kohdataan kompromisseja.
