InGenin kunnianhimoinen yritys luoda dinosauruksiin perustuva eläinpuisto meni myttyyn. Varsinainen juju oli siinä, että varsinainen kehitystyö tapahtui syrjäisemmällä saarella joka evakuoitiin ja eläimet vapautettiin luontoon. Vastoin odotuksia ne ovat selvinneet ja InGenin entisen johtajan, John Hammondin (Richard Attenborough) pyynnostä Ian Malcolm (Jeff Goldblum) osallistuu retkeen jolla saaren elämää aiotaan dokumentoida. Mukana on paitsi kuvaaja Nick Van Owen (Vince Vaughn) myös eläintutkija Sarah Harding (Julianne Moore) ja teknikko Eddie Carr (Richard Schiff). Valitettavasti InGenin isopomo Peter Ludlow (Arliss Howard) on myös kiinnostunut saaren taloudellisesta potentiaalista ja saapuu saarelle mukanaan paitsi raakaa tekniikkaa, myös lauma sekalaisia marlboro-miehiä ja suurriistanmetsästäjä Roland Tembo (Pete Postlethwaite). Kummankaan retkueen kannalta ei asiat mene hyvin, sillä Heisenbergin epävarmuusperiaatteen mukaan mitään ei voi tutkia muuttamatta sitä. Tyrannosauruksien reviirikäsitysten muuttaminen ei ole terveellistä ja nopeasti oppivat velociraptorit ovat kiinnostuneita uudenlaisesta riistasta reviirillään. Kasvissyöjätkään eivät ole mitään pikkuruisia, joten nekin ovat vaarallisia.
On helppo sanoa että jatko-osa ei voi päästä lähelle edeltäjänsä tasoa. Väite pitää monesti paikkansa, mutta on myös huomattava määrä tapauksia päinvastaisesta. Tarpeeksi paljon kyseenalaistamaan väitetty sääntö. Jurassic Park oli molemmissa muodoissaan suurmenestys ja luonnollisesti Michael Crichton innostui kirjoittamaan jatko-osan tutkimusretkestä melkein “kadonneeseen maailmaan” ja pohtii siinä sukupuuttoon kuolemista ja oppimiskykyä. Kuten myös petoeläinten ekologiaa ja käytöstä. Steven Spielbergin ohjaus ja David Koeppin käsikirjoittama sovitus heittää melkoisen osan tarinasta mäkeen, mutta lisää yhtälöön vauhtia, jännitystä ja viihdearvoa isolla kädellä. Tehosteet ovat myös parantuneet.
Jeff Goldblum ainoana vanhana hahmona paahtaa täysillä. Sarkastista, kyynistä kommenttia tulee kuin kaupan hyllyltä ja ovat lisäksi osuvia. Lyhyesti sanoen erinomaista työtä omituisten tiedekahjojen erikoismieheltä. Pete Postlethwaite heittää yhtä napakkaa kommenttia karskina suurriistamiehenä jonka omalaatuisessa näkemyksessä on kuitenkin idealismia.
Muu kaarti on auttamatta sarkasmiduon varjossa, joskin Arliss Howard ahneena yhtiökihona herättää ärtymystä, kuten myös varmaan oli tarkoitettu.
Lopputulos on viihdyttävä dinosaurusseikkailu. Ilman edeltäjänsä varjoa olisi vielä parempi, mutta tällaisenaankin kyseessä on toimiva viihdepläjäys missä epäonninen juippi (David Koepp) muuttuu välipalaksi ja tyrannosaurus näyttää tullimuodollisuuksille pitkää nenää.
