Nörttijäbä on eronnut tyttöystävästään, tai siis tyttöystävä on jättänyt nörttijäbän. Jäbän ääliökaverit roudaavat tämän piristymään New Orleansin Mardi Gras-festivaaleille, joka vissiin vastaa suomalaista vappua, ainakin meno näyttää samansuuntaiselta. Nörttijäbän mielestä juhliminen on kuitenkin tylsää, mutta onneksi Louisianasta löytyy mielenkiintoisempaakin ajanvietettä, kuten esimerkiksi yöllinen turistiveneajelu kirotulla suolla. Jee!
No, kovin moni suolle lähtijöistä ei tietysti takaisin New Orleansiin asti selviä, ainakaan yhtenä kappaleena. Ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottaja Adam Green on selkeästi kovan luokan kauhufani, ja rakkaus genren legendoja kohtaan paistaa läpi kaikesta tekemisestä, jopa häiritsevässä määrin. Mukaan on saatu houkuteltua Robert ”Freddy Krueger” Englund pieneen cameoon ja Jason Voorheesin maskia useamman kerran kantanut Kane Hodder. Englundin osaksi jää vain näyttäytyä, mutta Hodder tuo epämuodostuneen Victor Crowleyn rooliinsa sellaista fyysistä preesenssiä ja raivokasta heittäytymistä, mikä lopulta muodostuu leffan kantavaksi voimaksi. Näyttelijäntaitoja mokomassa roolissa ei tarvita, eikä maskin alta nää ilmeitä, mutta tällaisenkin roolin voi tehdä hyvin tai huonosti. Liian usein hyvin hoidettuna tämän ruudun täyttäjä ei saa mainintaa, mutta huonosta slashermurhaajasta jaksetaan aina nauraa tappiin asti. Isot pisteet Kane Hodderille siis.
Käsikirjoitus on geneerinen ja liikkuu jopa odotettua tutummilla laduilla, ottamatta mitään riskejä tai astumatta sivupoluille kertaakaan. Hatchetissä ei ole mitään, ei yhtään mitään millään tasolla vähääkään omaperäistä, mikä on suuri harmi. Green on selkeästi kyvykäs ohjaaja jolla on hyvä genrentuntemus ja kykyä rytmittää tapahtumansa nopeasti ja viihdyttävästi. Lisäksi kuullun mukaan ohjaaja vannoo käsintehtyjen efektien perään ja se pelastaa Hatchetin; murhakohtauksia on mukavasti (olisin tosin voinut tämäntyylisessä over the top-leffassa odottaa ja toivoa niitä vielä reilusti enemmänkin) ja ne ovat todella toimivia. Crowley hakkaa ihmiset kirveellä pelkäksi veri -ja visvapulpiksi, kiskoo päät sekä irti paljain käsin ja sitä rataa. Gore on niin yliampuvaa, ettei se pysty mitenkään pelottamaan, mutta naurunpyrskähdyksiltä ei voida välttyä. Ja sitähän yleisö aina haluaa, halusi jo 80-luvulla marssiessaan katsomaan Jasonin kuudetta tai Freddyn neljättä tulemista, MITEN teinit tällä kertaa lahdataan? Eli Green toimittaa vain itsensä kaltaisille genren faneille sen, mitä tietää, että he haluavat nähdä. Tässä on onnistuttu ihan hyvin.
Kyseessä on siis kohtalaisen hyvä yritys. Tavallaan taidokas ja viihdyttävä splätterigoreilu, joka ei kuitenkaan pysty kasvamaan niihin mittasuhteisiin, mihin tarvitsisi, eikä siis ollenkaan lunastamaan täyttä potentiaaliaan. Ei ole mikään ylläri, että ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta Hatchetille on siunaantunut jatko-osia parikin kappaletta, ja vaikka Victor Crowleysta ei vielä ole tullut sitä seuraavaa kauhumaailman suurta nimeä, kuten Green selkeästi yritti, on sarjalla silti oma, vankkumaton kulttiseurantansa. Ei huonosti.
