Japanilainen elokuvajättiyhtiö Toho ei tuottanut pelkästään Kurosawan klassikkoteoksia, vaan myös monia muita genrejä. Ishirô Hondan ohjaama hirviömellastus ei loista omalaatuisuudella, mutta kuvasto on vakuuttavaa ja tunnelma hyvä. Rahtialus Eiko-maru uppoaa salaperäisesti. Se ei ole ennenkuulumatonta, mutta kun samalla alueella merta alkaa kadota lisää laivoja alkaa juttu löyhkätä taivaaseen asti. Eloonjääneitäkin löytyy. Samoihin aikoihin Ohton kalastajasaarella alkavat kalansaaliit kadota ja lisäksi hurrikaanin tuhojen jäljiltä löytyy radioaktiivisia jäänteitä. Valitettavasti ydinkokeet ovat häirinneet myyttisen merihirviön, Gojiran asuttamaa ekosysteemiä, joten se lähtee etsimään uutta asuinaluetta joka vie sen väistämättä ihmisasutuksen lähettyville. Selväksi tulee hyvin nopeasti että kyseessä on suunnaton uhka jota vastaan tykistö ja ilmavoimat eivät paljoa kykene tekemään. Tiedemies ja eläinten asiantuntija Kyohei Yamane-hakase (Takashi Shimura) haluaa tutkia gojiraa, mutta todellisuus on eri mieltä ja apu tulee erakkomaisen tiedemiehen, Daisuke Serizawa-hakase (Akihiko Hirata) keksimästä joukkotuhoaseesta, joka tuhoaa kohteen täydellisesti.
Kun kyseessä on jättihirviöstä kertova elokuva tulee mieleen joko [movie=1933]King Kong[/movie] tai sitten [I]Godzilla[/I] ja jokaisessa itseään kunnioittavassa sellaisessa laittaa jättihirviö kaupungin päreiksi. Ohjauksesta vastaava Ishirô Honda hyödyntää selkeästi Kurosawalta lainattua kuvakerrontaa ja yhdistää sen silkkaa tehostespektaakkeliin. Gojira talloo alleen kaupunkia toistamiseen eikä se myöskään ilmaannu tyhjästä, joten paniikkia on luvassa. Tuhovanan inhimillisiä seuraukset tuodaan myös näkyviin, joten tuho saadaan myös inhimillisesti uskottavaksi.
Takashi Shimura ei ehkä paljoakaan elokuvassa tee, mutta arkkityyppisenä tiedemiehenä hän toimii mainiosti. Todellisen sankariroolin tekeekin Akihiko Hirata suunnattoman rohkeana tiedemiehenä joka myös ymmärtää keksintönsä merkityksen ja sen ainoat mahdolliset sovellukset. Hän toimittaa voimakkaan, karismaattisen suorituksen minkä harteilla tuntuu koko maailman paino. Näyttelijäsuoritukset ovat laadukkaita, mutta mitään maailmaa mullistavaa ei ole huomattavissa.
Nimihirviö ansaitsee ihan oman kappaleensa. Eiji Tsuburaya ei ole Ray Harryhausenin vertainen vaikka lähelle pääsee isoa mörköä toteutettaessa. Pienoismallitehosteet ovat hieman jähmeitä, mutta se ei paljoa haittaa, sillä niitä ei ole paljoa. Nimimhirviön tehostepuvussa remuaa Haruo Nakajima ja hän tekee toimivan suorituksen. Lisäksi on pakko mainita että tehostetiimi joutui toimimaan ilman aikaisempaa kokemusta aiheesta, joten karkeus siedettäköön ja jotkut kohtaukset ovat suorastaan nerokkaita. Kaikesta tuhosta ja kärsimyksestä huolimatta nimiotus ei vaikuta tietoisen pahantahtoiselta ja sen tuho on melankolinen katoaminen.
Kokonaisuus on viihdyttävä jättihirviön mellastus jonka tarinassakin on sisältöä vaikka henkilödraama onkin latteaa. Laadukkaasti toteutettu nimiotus on pelkkä bonus. Symboliikan voi kaivaa esille jos siltä tuntuu – pelkkänä hirviöleffana kyseessä on toimiva genrensä edustaja.
