Parhaillaan kesä taittuu vähitellen syksyksi ja piirroshahmotkin kellastuvat… Joskin Simpsonit tietysti ovat olleet yhtä keltaisia kuin Keltaisen pojan paita hamasta alustaan asti. Animaatioperheen tie maailman pitkäikäisimpien TV-sarjaperheiden joukkoon on ollut kevyen näköinen, mutta vaatinut oveluutta, luovuutta ja kovaa työtä. Koska jo Simpsonien nimikkosarja on varsin tasokas tuotos, elokuvan on vaikea sitä ylittää. Ja mitä uutta leffa voisi suosikkihahmoista vielä pusertaa? Homerkin muistuttaa elokuvan alussa, että leffateatteriin asti ei olisi kannattanut vaivautua, ellei ihan tosissaan tahdo nähdä TV-piirrettyä valkokankaalta.
Suomessa Simpsoneista on nähtävillä sekä tuttujen alkuperäisäänten tähdittämä originaaliversio että dubattu raina. Dubbaus kummastuttaa, sillä sitä kaipaavat ovat yleensä niin pieniä, ettei heille ole välttämättä soveliasta näyttää muita kuin Teletappeja. Sitä paitsi – ainahan Simpsoneita on esitetty maassamme tekstitettyinä. Originaaliversiossa alkuperäisäänten lisäksi esiintyvät mm. Tom Hanks, Joe Mantegna ja Albert Brooks, joka tunnetaan ehkä parhaiten tylsäpäisistä komediaohjauksistaan. Tässä leffassa herra Brooks kuitenkin pistää parastaan rentouttavan samettiselta kuulostavana Russ Cargillina. Vierailevien tähtien joukossa elämöi myös yhtye Green Day.
Perinteisen ääniakrobatian lisäksi elokuva tarjoaa perinteistä piirrettyjen huumoria. Väkivalta saa yleisön ulvomaan naurusta. Tai ainakin sen osan yleisöstä, jolla on vielä koulupojan huumorintajua. Väkivaltaisuuksien sivussa Lisa Simpson (Smith) löytää hengenheimolaisen, Homer (Castellaneta) vieraantuu pojastaan (Cartwright) ja Springfieldin ylle laskeutuu ympäristökatastrofin tumma hahmo. Homerin aivoituksista on lähtenyt moni hoopo asia liikkeelle tv-sarjassa, ja samaan kuvioon turvaudutaan leffassa. Simpsonien muulle perheelle jää siinä hyvin vähän toiminnanvaraa. Kaikki muut springfieldiläiset ovatkin sitten jo statistin tasolla. Itse asiassa heidän olonsa leffassa on yhtä tyhjän kanssa ainakin sellaiselle, joka ei ole Simpsoneita koskaan ennemmin seurannut. He ovat vain joukkokohtausten massaa.
Simpsons-elokuvaa on ollut kirjoittamassa hurja joukko ammattilaisia, mukaan lukien tietysti sarjan hahmojen luoja Matt Groening. Lopputulos on yllättävänkin tasainen. Väkinäisyydet peittyvät melko hyvin vitsien alle ja loppua kohden tapahtumiin saadaan jopa yllättävän ärhäkkää vauhdikkuutta. On ilo huomata, että keskinkertaisuuksien (esim. Iso Arska -vitsi) välistä pilkottaa edelleen yhteiskuntakritiikkiä, eikä leffa tuoksahda pelkälle rahastukselle. Mutta tavoite “paremmin, enemmän ja korkeammalle” ei silti nyt toteudu.
