Ohjaaja Herschell Gordon Lewis on tunnettu splatter- ja gorekauhuelokuvien tienraivaaja, jonka eksploitaatiokuvaukset alkoivat saavuttaa hiljalleen suurta suosiota 1960-luvun alkupuolella. Teos Blood Feast on Lewisin ensimmäinen maailmalla noteerattu kokopitkäelokuva, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä oikeana splatterleffana, joka on myöhemmin saavuttanut kulttiteoksen maineen.
Blood Feast on hyvin rosoisesti kuvattu ja pienellä budjetilla kokoon rakennettu verispektaakkeli. Pientä catering-firmaa pystyssä pitävä Fuad Ramses on erikoinen keski-ikäinen miehen käppänä, joka palvoo egyptiläisjumalpatsasta ja uhraa tälle muinaiseen tapaan aika ajoin tuoreita teinityttöjä. Uhrien ruumiit saavat Ramsesin lihaveitsen käsittelyssä kovan osan psykopaattisen murhaajan paloitteluvimmasta. Paljasta pintaa näytetään yllättävän paljon tämän ajan elokuvalle, joten monessakin suhteessa Lewis uskaltaa tehdä asioita toisin kuin muut.
Elokuvana Blood Feast ei ole pätkääkään pelottava ja ajalle tyypillinen voimakas musiikkimaailma jää kovin vaillinaiseksi. Murhakohtaukset toteutetaan liian nopeasti ja kuollettava operaatio on hetkessä ohi. Minkäänlaista jännittävää vaanimista tai uhrien kanssa kamppailua ei tämän tunnin aikana ehditä kokemaan, vaan tytöt vaikuttavat olevan kuin sulaa voita toista jalkaa linkuttavan murhaajan käsittelyssä. Nimensä mukaisesti verta tarjoillaan katsojalle litroittain, eikä paloitellut ruumiit ole hassummin toteutettu. Ajanhammas on purrut pahimman raakuuden pois, eivätkä kohtaukset enää 2000-luvulla ketään järkytä, jos viisikymmentä vuotta aikaisemminkaan. Enemmän olisin kaivannut tunnelmaa, sillä nyt Blood Feast turvautuu vain vereen, vereen ja vereen.
Näyttelijät ovat kautta linjan todella surkeita ja dialogit pökkelösti kirjoitettuja. Tönkösti ja vaivalloisasti vuorosanoja laukovat näyttelijät saavat tahattomalla komiikallaan aikaan vain ajoittaisia naurunpuuskia, ja varsinkin Gene Courtnierin (poika rannalla) ylinäyttelyosuuden kohdalla huutonaurulta ei voi välttyä. Mal Arnold vetää ehdottomasti huomion puoleensa vähäeleisenä psykopaattina ja hänen kuvauksessaan Lewis onnistuu täydellisesti, mm. pitkien silmäottojen kanssa. Leffan kaunottarista edukseen erottuu Playboy-pupu Connie Mason, jonka elokuvaura käynnistyi tämän tekeleen kautta. Näyttelijänlahjoista ei Masonin kohdalla tosin kannata paljoa puhua, mutta uskomattoman näyttävä neito kyseessä on.
Leffaa voi suositella kaikille, jotka haluavat tutustua paremmin splatterteosten alkujuurille ja onhan tämä toki omanlaisensa elokuvakokemus. Laadukkaasti toteutettua ja hyvin näyteltyä tekelettä on turha odottaa, mutta Blood Feastin viihdyttävyysarvo perustuukin lähinnä mauttomaan verellä mässäilyyn ja tahattoman koomisiin näyttelysuorituksiin. Kestoa ei ole kuin reipas tunti, vaikka välillä senkin aikana joutui kelloa tiirailemaan. Jokin tässä lievästi miellytti, mutta kokonaisuuden surkeuden vuoksi tähtimäärä jää vähäiseksi.
Herschell Gordon Lewis: “I’ve often referred to Blood Feast as a Walt Whitman poem. It’s no good, but it was the first of its type.”
