Aikahypyn toinen tuotantokausi ei ala ihan siitä, mihin ensimmäinen loppui. Tuotannollisesti se olisikin kai ollut hankalaa, sillä sarjan jatkuvuus oli vaarassa, eikä kausia tehty aivan putkeen. Toisen kauden alku on kuitenkin mehevä, sillä se mitä ilmeisemmin peilaa sarjan kulissientakaista epävarmuutta; Scott Bakulan esittämä tiedemies Sam Beckett uhkaa menettää projektinsa rahoituksen. Koska Beckett itse juuttui sinkoilemaan ajasta ja ihmisruumiista toiseen jo sarjan ensimmäisellä kaudella, on tilanne hänen kannaltaan hankala. Tämä on koko sarjan jaksoista varsinaisesti ensimmäinen, jossa Al, Beckettille hologrammina näkyvä huumoriveikko, pääsee tekemään muutakin kuin heittämään todennäköisyysprosentteja ja heiluttelemaan sikariaan. Alin roolissa jatkaa uskollisesti Dean Stockwell. Sarjan luojan, Donald P. Bellisarion itsensä kirjoittaman aloitusepisodin materiaali vaikuttaa tuntuvan näyttelijöistäkin hyvältä. Työskentelyn riemu on havaittavissa joka kohtauksessa.
Heti aloitusepisodin, Honeymoon Expressin, jälkeen seuraa toinen viihdyttävä jakso, Disco Inferno, jossa nimensä mukaisesti pannaan mm. jalalla koreasti 1970-luvun tyyliin. Stuntmiehen saappaisiin päätyvä tiedemies on sinänsä hauska idea, ja samankaltaista fiilistä yritetään saada aikaiseksi myös kauden loppupuolella, jaksossa Leaping In Without a Net. Jälkimmäinen kuitenkin epäonnistuu pyöriessään liikaa yhden asian ympärillä. Ilmeisesti ohjaaja Chris Welchillä on ollut kädet täynnä trapetsihyppymateriaalia Scott Bakulasta, joten miltei koko jakso on yhtä sirkustempun ähertämistä.
Sarjan kakkoskausi käsittelee sopivan kevyellä otteella mm. kehitysvammaisten kohtelua (Jimmy-episodissa Beckett yrittää elää kehitysvammaisen elämää 1960-luvulla), rasismia (The Americanization of Machiko naittaa japananittaren ja amerikkalaisen seiloripojan 1950-luvulla, mikä tietysti on pojan vanhemmille järkytyksen kauhistus) ja naisten oikeuksia (What Price Gloria? heittää Beckettin vaihteeksi korkokenkiin – Bakula suoriutuu koetuksesta asiallisesti). Pääasiassa nämä episodit ovat laadultaan hyviä, elleivät jopa keskivertoa parempia. Tämä tarkoittaa sitä, että jaksojen käsikirjoitukset ovat huolella mietittyjä, eikä toteutus isommin onnahtele.
Kauden kehnoimmissa jaksoissa yhdellä idealla on mässäilty liikaa. Esimerkiksi Another Mother on pitemmän päälle melkoisen mälsä yritys saattaa Beckett jälleen naishahmoon. Yksinhuoltajan perhesotkut eivät jaksa kiinnostaa, vaikka tässä jaksossa Al sitten pääseekin lauleskelemaan pikkunaperolle tuutulaulua. Niin, alle viisivuotiaathan pystyvät näkemään sekä hologrammi-Alin että Beckettin sellaisina kuin he ovat oikeasti. Kakkoskauden kiikkerin jakso on silti epäilemättä A Portrait for Troian. Siinä sarjan luojan nykyinen ex-vaimo Deborah Pratt esittää kummitusjuttuihin uskovaa naista, joka hyppäisi niiden ansiosta vaikka järveen. Osa luiskahtelee välillä niin paljon Salaisten kansioiden puolelle, ettei se oikein istu kokonaisuuteen.
Aikahypyn toisen kauden 22:sta jaksosta suurin osa on hyvin viihdyttäviä seikkailuina, mutta kauden loppupuolelta löytyy alkupäätä enemmän heikkolaatuisuutta. Esimerkiksi toiseksi viimeinen jakso, Sea Bride, on kököhkö gangsterisählinki, jonka muistettavimmaksi kuvaksi jää roskakuormassa uiva Scott Bakula. Sen sijaan kauden päättävä M.I.A. on jälleen mielekäs kokemus. Sitä se on erityisesti Alin/Stockwellin faneille, sillä episodi valottaa yleensä hupaisan hahmon kovaonnista historiaa. Vaikka M.I.A:ssa ei suurta yhteiskunnallista sanomaa tunnu olevankaan, sen myötä on ilo jatkaa sarjan kolmannelle kaudelle.
