Poliisisarjoissa on nykyään yhä harvemmin ja harvemmin munaa kokeilla jotain uutta ja aidosti shokeeraavaa, vaikka niin monet hurraavat kovaotteisilla etsivillään kovaotteisessa sarjassa jollaista ei ollakaan nähty sitten viime tiistain kovaotteisen kilpailevan skoudesarjan jälkeen. Väriradio on täynnä näitä kovaotteisia tinanappeja, jotka syöksyvät tiikerihypyllä tukka takana, univormu tahrattomana, raiskaten sanaa “kovaotteinen” ja paukkurauta ladattuna rikosten kimppuun, mutta yksikään sarja ei kyseenalaista samaisten pollareiden metodeja asettamalla heitä moraalisesti arveluttaviin tilanteisiin tai kuvaa heitä korruptoituneina. Siksipä The Shield onkin raikas tuulahdus erilaista ja uskaltavaa TV:tä, joka ei toista itseään kuin rikkinäinen levy vaan ottaa riskejä jakso toisensa jälkeen.
Päähenkilö sarjassa on – yllätys, yllätys – kovaotteista Iskuryhmää johtava Vic Mackey(Michael Chiklis), joka kunnioittaa rikollisia tyyliin Likainen Harry tapaa Charles Bronsonin. Muutenhan se ei olisi mitään uutta, mutta Mackey on, kuten muukin Iskuryhmä, koko sarjan onneksi yllättävän kaksijakoinen persoona. He toisaalta välittävät kunnon kansalaisten turvallisuudesta ja toisaalta ovat laskelmoivia opportunisteja, jotka kaveeraavat diilereiden kanssa ja nettoavat samalla sievoisen määrän kahisevaa. Jos edellisen pystyy sulattamaan, niin kauden virratessa eteenpäin katsojan mielipiteet Mackeysta hyvänä poliisina, isänä tai aviomiehenä haastetaan kerta toisensa perään yhä ankarammin. Muita hahmoja ei kohdella aivan niin kovakouraisesti, mutta Walton Goggins, joka vetää upeasti tunteella hieman juntin Shane Wendrellin roolin, pääsee revittelemään pariin otteeseen. Pahojen poikien ylivoimaa tasapainottavat CCH Pounder/Jay Karnes- sekä Catherine Dent/Michael Jace – akselit, joista molemmista löytyvät melko tyypilliset arkkihahmot nuoresta ja idealistisesta oppipojasta, kuten myös kokemuksen karaisemasta mestarista, omine ongelmineen. Poikkeuksellista on, että molemmissa tapauksessa mestari on nainen ja sarja ohittaa kaikeksi onneksi mahdollisen sukupuolikysymyksen.
Aggressiivisten, mutta myös inhimillisten näyttelijöiden rinnalla mehukkainta The Shieldissä on sen esittämä maailma, mikä eroaa normaalien TV-sarjojen mustasta ja valkoisesta sekoittamalla nämä keskenään erilaisiksi harmaan sävyiksi. Otetaan esimerkiksi kidutus. Jokainen tai ainakin suurin osa meistä periaatteessa vastustaa tietojen kaivamista ulos epäillyistä kidutuksella, koska normalisoituna se voisi johtaa erittäin rumiin tuloksiin(ks. Neuvostoliitto). Mutta onko epäillyn koskemattomuus yhtä tärkeää, jos toisen, viattoman ihmisen henki riippuu epäillyn halusta luovuttaa tietonsa? Vaikka oma kantani oli pitkään ollut kielteinen, niin nyt jouduin vakavasti pohtimaan asioita uudelleen. Viihteelliset TV-sarjat ovat harvemmin niin vaikuttavia, että ne laittaisivat ihmisen ajattelemaan ja nytkin oli kyseessä vasta pilotti; pilotti, hyvät ihmiset! Täyttä dynamiittia kyllästettynä nitroglyseriinillä, peiteltynä mustalla ruudilla ja huolellisesti sijoitettuna atomipommin ytimeen. Niin epämääräiseltä kuin se kuulostaakin, on se myös varsin kuvaavaa lähes jokaisesta 13 jaksosta.
Lennokas, COPS-tyylinen kameratyöskentely on viimeinen palikka, mikä puuttuu näin hyvästä sarjasta. Normaali sinivuokkoshow painisi todennäköisesti jonkin verran lain ja oikeuden jälkimmäisen puolikkaan parissa. Eli toisin sanoen oikeussalidraamaa, ihmiset. Mutta The Shield jättää tämän pois, säilyttää likaisen ruohonjuuritasonsa, kun lähikuvat ja erityislähikuvat tunkevat toivottoman surullisia ja epätoivoisia kohtaloita ruudusta ulos, että voi melkein kurottua nuolemaan kyyneleet poskilta. Kalifornian auringonkuivattama ilmasto pelaa hyvin mukaan ja ahdistus nousee eräissä jaksoissa kesäisten suomileffojen yhtä tukahduttaviin tunnelmiin.
Lopulta koko tuotantokausi on pakko katsoa yhteen putkeen, kun jaksojen loppuun jätetään roikkumaan aina jotain, mikä voisi koitua jonkun tuhoksi. The Shieldin juoni kulkee kuin lumipallo, mikä laitetaan vyörymään suuren mäen päältä. Se kasvaa, kasvaa ja kasvaa kunnes hajoaa pienemmiksi, joista jokaisesta saattaa syntyä toinen, uhkaava katastrofi. Benito Martinezin hahmo kehittyy hienosti juuri tällaisen konfliktin takia katsojalle mieluisemmaksi persoonaksi, eikä jämähdä tyhmän esimiehen karikatyyriksi. Lopulta, viimeisen jakson lopputekstien vilistessä voi kukin tuntea kuuman porotuksen rintakehässään, joka kaihoaa toista tuotantokautta nyt ja heti.
