Muistan itsekin – kirjoitushetkellä hieman yli kolmekymppisenä – noin kahdenkymmenen vuoden takaisen ajan, jolloin ainakin viikonloppuisin silloisilla kolmella pääkanavalla pyöri säännöllisesti ohjelmistossa päiväsaikaan vanhempia elokuvaklassikkoja. Yksiä viihdyttävimpiä katselukokemuksia tuolloin olivat Stan Laurelin ja Oliver Hardyn Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat. Nyt, kun esimerkiksi Yle TV2 tuntuu suoltavan lähes aivokuolleena viikonloppuihin pelkkää hiihtoa tai muuta urheilua, ja kaupallistenkin tv-kanavien viimeisimmästä hieman vanhemman elokuvan esityskerrasta (kun laskusta jätetään pois nämä ilmiselvät Bondit, Tähtien sodat yms.) on kulunut jo melkoisesti aikaa, tuntuvat nuo menneet ajat enää kauniilta muistolta.
Tuolta pohjalta en lähde arvuuttelemaan sitä, millaisin silmin 20-vuotias tai nuorempi henkilö katselisi Stan & Ollie -elokuvaa. Uskon kuitenkin, että jos elokuvan päähahmot tuntuvat vierailta eikä elokuvan historia muutoinkaan ole mielenkiinnon kohteena, tällaiselle katsojalle löytynee ohjelmistosta monia häntä kiinnostavampia ja enemmän realismista irrallaan olevia elokuvia.
Stan & Ollie kuvaa koomikkoparin keskinäisen yhteistyön viimeisiä vaiheita, tarkemmin vuoden 1953 teatterikiertuetta Isossa-Britanniassa ja viimeisissä kohtauksissa myös Irlannissa. Ainoastaan tulevan elokuvan markkinointia tukevaksi tarkoitetut teatteriesitykset muodostuvatkin reissun pääanniksi, kun suunniteltu Robin Hood -elokuva ei saakaan rahoittajia puolelleen. Keskittymällä tähän vaiheeseen koomikkoparin urasta elokuva saa aavistuksen melankolisen ilmapiirin aikaan: Laurelin ja Hardyn suuruuden ajat ovat jo takana, ja vanhuuden oireet alkavat jo painaa erityisesti Hardya. Mutta kuten elokuvan aikana käy selväksi, uran loppuvaiheessakin koomikkoparilla on yhä taito saada yleisö puolelleen ja iloiseksi sekä salit täyteen naurua.
Siviilihenkilöinä Oliver Hardy ja Stan Laurel tulevat elokuvassa lihaksi ja vereksi. Elokuvan alkukuvat ja Isossa-Britanniassa koettu Laurelin takauma paljastavat, mitä oli valkokankailla nähtyjen hupailujen taustalla: Laurel oli kaksikosta idearikas tarinankehittelijä ja kaksikon elokuvien jälkitöihinkin huomiota kiinnittävä tekijä, kun taas Hardylle oli ensisijaista yleisön hyvälle tuulelle saanti sekä menestyksen myötä syntynyt makea elämä ja aseman nousu silloisissa piireissä. Laurelin riita rahasta tuottaja Hal Roachin kanssa synnyttää kitkaa koomikkoparinkin välille, ja lopullinen välirikon aiheuttaja oli Laurelin näkökulmasta Hardyn yhteistyö Harry Langdonin kanssa ja samalla Laurel & Hardy -parin hetkellinen rikkominen: Hardy oli tuolloin uusinut sopimuksen Roachin kanssa, eikä oman näkökulmansa mukaan voinut tehdä muutakaan.
Elokuvan trailerin nähtyäni mielenkiinto elokuvaa kohtaan heräsi, eikä kokopitkä Stan & Ollie pettänyt odotuksiani. Osasin odottaa elokuvan painopisteen olevan enemmän draaman ja henkilökuvauksen puolella, ja mielestäni tämä ratkaisu – koomikot uransa lopussa – antoi elokuvalle hienoa syvyyttä sen sijaan, että elokuva olisi keskittynyt Laurelin ja Hardyn komiikan kultakauteen sekä silloisten menestyselokuvien tekovaiheisiin. Elokuvassa on kuitenkin draaman vastapainona myös kohtauksia, joissa koomikkopari esiintyy estradilla: mielestäni nämä koomiset kohtaukset tavoittavat hienosti sen ilmapiirin, jota Laurelin ja Hardyn oikeissa töissä on ollut. Pari kohtausta – majatalon aulassa sekä juna-asemalla – pyrkivät jollain tapaa siirtämään valkokankaalla tapahtuneet sattumukset myös tosielämän näyttelijöille ominaisiksi piirteiksi. Nämäkin kohtaukset ovat sinällään hauskoja hetkiä ja tribuutteja koomikkoparin vanhoille elokuville, mutta aivan ongelmitta näiden koomisten sattumusten siirto tosielämän Laurelin ja Hardyn ylle ei aivan suju: toisaalta, eivätpä nuo lyhyet tuokiot paljoa ennätä järsimään muun elokuvan sujuvuutta.
Olen valmis antamaan John C. Reillylle ja Steve Cooganille elokuvan pääosista kaikki mahdolliset palkinnot, joihin heidät tulevaisuudessa tullaan nimeämään: mieleen ei tule, että olisin aiemmin nähnyt elämäkertaelokuvissa yhtä tarkkoja piirtoja tosielämän hahmoista – olkoonkin, että Oliver Hardy ja Stan Laurel ovat tulleet itselleni tutuiksi valtaosin vain heidän elokuvarooliensa kautta. Ja kun tosielämän hahmoja mukailevan ulkonäön ja olemuksen lisäksi myös roolisuoritusten emotionaalinen taajuus on viritetty huippuunsa, niin täytyy omissa muistossa mennä melko kauas, jotta lähihistoriasta löytyisi Reillyn ja Cooganin työt peittoavaa roolisuoritusta. Kun elokuvaa on kulunut aimo tovi – tämän elokuvan kohdalla ei ollut tarvetta tarkistaa ajankulua tai turvautua muuhunkaan ulkopuoliseen viihdykkeeseen – astuvat Laurelin ja Hardyn puolisot kuvaan. Myös naisroolit antavat syvyyttä draamaan: Shirley Hendersonin esittämästä Lucille Hardysta välittyy koskettavasti syvä rakkaus ja huolenpito Oliver-miestään sekä huoli tämän terveyttä kohtaan. Nina Arianda tekee taas Ida Laurelina hivenen ironisemman roolin emigranttinaisena, joka on tuntevinaan vahvasti oman taiteellisen arvonsa, mutta tämä hienous ei välttämättä näyttäydy muille henkilöille yhtä vahvana.
