Ranskalaisten René Laloux’n ohjaama ja Stefan Wulin kirjoittamaan romaaniin Oms en série perustuva La Planète sauvage edustaa animaatiotaidetta kiehtovimmasta päästä. Suomeksi sekä Villi planeetta että Levoton planeetta -nimillä esitettyä leffaa ei voi kuvailla helpoksi. Se koetteli tekijöitään, muttei ole kevyt katsojalleenkaan.
Vakavanaamainen tarina vie katsojan ihmeelliselle planeetalle, jossa kaksi asujaryhmää elää kitkaisin välein. Planeettaa hallitsevat draagit, valtavat ja siniset, etäisesti ihmistä muistuttavat olennot. Draagit sortavat omeja, tuskin peukalon kokoisia ihmisen sukulaisia. Sorto on helppoa, sillä draageilla on tietoa ja aseita pysyäkseen vallassa. Omeja draagit arvostavat korkeintaan marsujen kaltaisina lemmikkeinä. Paras om on kuitenkin kuollut om, mikä saa draagit näyttäytymään fasistisina tuhoajina.
Tarinan omeja on mahdollista verrata juutalaisiin, mutta myös lukuisiin muihin sorrettuihin väestöryhmiin. Toisaalta draagit ovat kuin mikä tahansa ihmisryhmä, joka nostaa itsensä ihan kaiken yläpuolelle. Tällä ryhmällä ei luonnollisesti ole suurta kritiikintuntoa itseään kohtaan. Se on vallasta (ja tämän elokuvan tapauksessa meditoinnista) juopunut tautipesäke, joka näyttäisi itse vaativan suurta puhdistusoperaatiota. Elokuvan suhtautuminen aiheeseensa on viileä, ja vaikka tarinan kertojahahmo on eräs omeista (Valmont), ei kumpikaan planeetan asujaryhmä näyttäydy katsojalle erityisen sympaattisena. Tilanne on silti hyvä näin, sillä sen voi katsoa yhdeksi niistä syistä, miksi La Planète sauvage ei ole tyypillisimpiä tieteiselokuvia.
Pala-animaatiotekniikkaan mieltynyt Laloux pyysi tshekkoslovakialaista työvoimaa avukseen lähes järjettömän kunnianhimoiseksi paisuneeseen hankkeeseensa. La Planète sauvagessa on vaikea olla ihastelematta pikkutarkasti piirrettyjä hahmoja, jotka lisäksi liikkuvat lähes yhtä sulavasti kuin ammattitanssija. Hahmojen ympärillä levittäytyvät maisemat ovat huikean surrealistisia, tuoden mieleen Moebiuksen (ts. Möbiuksen eli Jean Giraudin) sarjakuvat, mutta myös René Magritten maalaukset. Ääniraidalla kuullaan aikakaudelle tyypillistä, progressiiviselle rockille haiskahtavaa, vinkuran ufoa ja välistä helmeilevän kaunista musisointia. Alain Goraguerin säveltämä soundtrack on nautinnollinen elämys myös ihan yksinään. Ainakin elokuvan EUREKA!:n Masters of Cinema -julkaisulta on mahdollista tutustua siihen erikseen.
