Kirjainyhdistelmä scifi elokuvan kannessa saa meikäläisen erittäin varautuneeksi sitä kohtaan. No ihmekö tuo kun on joutunut kahlaamaan Star Trekit, Star Warsit, Matrixit ja lukuisat muut tämän tyyppiset elokuvat puoliväkisin läpi. Tarttuessani kiinni Gattacaan, olin jo valmiiksi varautunut puuduttavaan 2-tuntiseen. Tiedättehän tunteen, kun silmät tapittavat lasittuneina kohti ruutua ja aivot ovat jossain aivan muualla, miettien asioita, joita voisi tehdä tämän katsomisen sijasta. Tästä alkusepustuksesta varmaan arvaattekin, että Gattaca löi kasvoilleni kuin märkä rätti ja osoitti kaikki ennakkoluuloni täysin vääriksi.
Gattaca ei ole sarja lasersäteiden aiheuttamia räjähdyksiä ja kökköjä henkilöhahmoja. Päinvastoin se on viiltävän älykästä pohdintaa ihmisen kehityksestä tulevaisuudessa. Kaikkia joita kiinnostaa mihin ihminen on lajina menossa, saavat tästä elokuvasta ainakin yhden mahdollisen tulevaisuusvision.
Gattacan tulevaisuudessa vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa geneettiset ominaisuudet. Tämä jättää luonnollisella tavalla syntyneet kakkosluokan kansalaisen asemaan. Vincentkin (Hawke) kärsii luonnollisesta syntymistavastaan, eikä pääse unelmoimaansa työpaikkaan, vaan joutuu työskentelemään siivoojana. Vincentin ainoa toivo päästä eteenpäin elämässään on huijata ja hankkia uusi identiteetti.
Ethan Hawke vetää päärooolin hyvin. Uma Thurmanin rooli ei nouse kovin vahvaksi. Jude Law sen sijaan tekee mieleenjäävän roolin Jeromena, jonka kohtalo on pakottanut myymään oman identiteettinsä. Ohjaaja Andrew Niccolilta tämä on loistava debyytti. Hakoteille hän lähti kuitenkin jo seuraavassa S1m0ne elokuvassaan, joka on tähän verrattuna väkisintehdyn ja onton oloinen.
Aiheeseen liittyen, kuuntelin tässä vähän aikaa sitten radiosta, että keinohedelmöitystä koskeva lainsäädäntö täällä Suomessa on hiukan epäselvä. Aiheen tiimoilta haastateltiin suomalaisnaisia, jotka esittivätkin mahdolliselle spermanluovuttajalle mitä moninaisempia kriteerejä, ennenkuin heidän nesteensä kelpaisivat. Tuota kuunnellessa mieleeni nousi ajatus pyhästä yksinkertaisuudesta. Ikäänkuin ihmisen tulevaisuus ja mahdollinen pärjääminen/onnellisuus elämässä olisi kiinni enimmäkseen geeniperimästä. Tässä elokuvassa onkin paljon ajattelemisen aihetta ihmisarvoa koskien. Haluammeko kaikista täydellisiä, vai sallimmeko myös vajavaisemmat yksilöt?
nimimerkki: mauge
