Gone Girl, Katkera kuu, Kieslowskin väritrilogia (ja siitä erityisesti Valkoinen)… siinä muutama elokuva, joiden joukkoon Yön eläimet sopii niin tyylillisesti kuin tyypiltään. Se on aika hyvin ohjaajalta, joka on aiemmin mm. puvustanut Daniel Craigin tähdittämää Bond-leffaa kuin Ben Stiller -komediaakin. Toisaalta tämä kaveri, Tom Ford, todisti jo vuoden 2009 A Single Man -rainallaan, että häneltä löytyy näkemystä muuhunkin kuin pukujen leikkauksiin.
Yön eläimet on alkutuntumaltaan kuin jokin paremman väen saippuasarjan jakso, joskin niitä vielä paljon loisteliaampi, kiitos budjetin. Ensimmäisen vilkaisun ei kannata antaa pettää, sillä tämä draama syvenee kohta monitasoiseksi mysteeriksi. Se ei selittele turhia suusanallisesti, vaan antaa katsojan tehdä omat päätelmänsä kuvista ja puolalaissyntyisen Abel Korzeniowskin ihastuttavan ajattomasta musiikista. Jälkimmäinen on hunajaa korville, kuin jostain uusklassismin ja barokin kaudelta asti ammentavaa sointujen virtaa.
Tom Ford ei ole kirjoittanut leffaa orjallisesti Austin Wrightin Tony & Susan -kirjan mukaiseksi. Amy Adams toki esittää menestyvän oloista Susania, joka Wrightin romaanihahmon tavoin saa entiseltä mieheltään Tonylta (Jake Gyllenhaal) yllättäen romaanikäsikirjoituksen. Ja kuten Wrightin kirjassa, Susan uppoutuu Tonyn tekstiin niin, että sen kuvaama brutaali rikos ravisuttaa häntä yön pimeydessä enemmän kuin hän osasi odottaa. Mutta Ford vie Tonyn ja Susanin pitkään katkolla olleen suhteen kiehtovien rinnastusten kautta tasolle, joka vetää vertoja Roman Polanskin Katkeran kuun vimmaisen pariskunnan kuvaukselle.
Susanin maailman ollessa taidegalleriahapatusta, pintaliitoa ja cocktail-pukuja, Ford lähes vaihtaa elokuvansa tyylilajia kuvittaessaan Tonyn kirjaa. Pölyisen erämaan keskellä yötä kohti ajeleva romaanihahmo-Tony (edelleen Gyllenhaal) on rauhaa rakastava perheenisä, joka saa tuta keskellä ei mitään hävyttömän petomaisen nuorisolauman raadollisuuden. Kylmäävän päättäväinen Michael Shannon on takamaiden viranomainen, joka ottaa romaanihahmo-Tonyn koston asiakseen. Vaikka kaikki leffan keskeiset näyttelijät ovat hyviä, Shannonin intensiivinen ote roolissaan toi hänelle Oscar-ehdokkuuden.
Ford palastelee Tonyn ja Susanin rikkoutuneen suhteen katsojalle moneen pakettiin. Susanin nykyinen avioliitto on samankaltaista kulissia kuin hänen galleriansakin: kaikki osapuolet väittävät, että hyvin ja tukevasti menee, vaikka go-go on päättynyt ja tanssijat makaavat elottomina. Susan kaipaa menneisyydestään toisen ihmisen uskoa itseensä. Ex-mies ei ollut monessa asiassa paljoa, mutta hänellä oli kuitenkin uskoa sekä itseensä että muihin. Tonyn romaanikäsikirjoitus antaa Susanille tilaisuuden vajota muistoihin ja herättelee janoa vanhaa suolaa kohtaan. Mutta rivien välistä paljastuu, ettei Tony ole vain hyvää hyvyyttään kirjoitellut Susanille vuosien tauon jälkeen.
Vaikka ihmissuhdekuvauksen ei ehkä kuvittelisi olevan kovin riittoisa aihe, Yön eläimet on monisyisyytensä ja kerronnallisen briljanttisuutensa ansiosta leffa, jossa on magnetismia. Sen pariin on miltei pakko palata uudelleen myöhemminkin, sillä yksi katselukerta ei tyhjennä koko sisältöä katsojan syliin.
