Oleellisin asia tiedettäväksi Captain Americasta on se, että leffan keskellä odottaa musikaalikohtaus. Johtuen syistä, joita en rupea tässä erittelemään, supersotilasprojetkissa toisen maailmansodan tuiskeessa luotu ja käytännössä Yhdysvaltain lippua virallisena kostyyminään käyttävä sarjissankari (Chris Evans) päätyy eturintaman sijasta osaksi propagandajoukkoja keräämään sotavaroja ja nostattamaan taistelumoraalia. Tässä välissä viimeistään selviää ohjaaja Joe Johnstonin ja kumppaneiden pirullinen suunnitelma, jolla saada USA:n ulkopuolelta tulevat katsojat innostuneeksi elokuvasta.
On helppoa olla varautunut supersankarielokuvien massan mukana syntyneestä elokuvasta, jossa päähenkilö on kävelevä tähtilippu. Pelkona on, että elokuvaan on eksynyt iso läjä sokeaa jenkkipatriotismia, joka tukee nykypäivän sotaretkiä. Hieman sekin epäilyttää, että leffassa Hitlerin rotuoppeja vastaan taistellaan omien sotilaiden geneettisellä parantelulla. Ratkaisuna tekijöillä on ollut yksinkertaisesti ottamatta koko elokuvaa liian vakavasti. Kyseessä ei ole synkistelyä à la Yön ritari, muttei myöskään tolkutonta camp-katastrofia Batman & Robinin tyyliin. Sen sijaan Captain America on suoraviivainen sotaseikkailu, jossa katsojalla tärkeintä on pitää hauskaa.
Asenteiden kääntämisessä pois uhoavasta nationalismista kohti puhdassydämistä toimintafilmiä johdattaa päähenkilö, joka on suoraakin suorempi sen sijaan, että olisi idioottimaisen tärkeilevä törkimys. Hän on tyyppi, johon olisi helppo samaistua minkä tahansa lipun alla. Myös muut hahmot, ja heitä näyttelevä merkittävä kaarti (kokeneimpina Tommy Lee Jones, Hugo Weaving ja Toby Jones) saavat huomata, ettei ylimielisyydellä pötkitä pitkälle, vaikka ulkoinen uho onnistuisikin. Lisäksi toimintaa johdattaa seikkailugenren taitava Joe Johnston, jolla on jo Rocketeerin muodossa aikaisempaa kokemusta toiseen maailmansotaan sijoittuvista natseja vastaan taistelevista sarjissankareista, ja hän herättää tässäkin elokuvassa henkiin vanhan ajan seikkailuhengen.
Tämä on kaikki vaikuttavaa vakuuttelutyötä, mutta oikeastaan sen olisi voinut hoitaa jo lähes alkumetreillä edellä mainitun musikaalikohtauksen avulla. Siihen nimittäin tiivistyy se, ettei elokuva ota itseään turhan vakavasti jenkkipropagandan pakkotuputtajana. Katsoja voi tuntea ikään kuin koko tuotantotiimin katsovan suoraan kameraan ja iskevän silmää veijarimaisesti sanoakseen “Ei huolta, ulkomaalaiset: emme mekään ottaneet tätä pompöösimäisen vakavasti”.
Kohtaukseen tiivistyy myös toisella tavalla kaikki syyt, miksi leffa toimii nautittavana viihteenä. Se on nimittäin todella hyvin tehty. Rakkautta ja uskallusta löytyy joka käänteessä, ja niitä tarjoilevat alansa parhaat tekijät. Esimerkiksi jo paljon puheena ollutta laulua varten on palkattu Disneylle neljä Oscaria tuonut Alan Menken (Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö, Aladdin ja Pocahontas), joka luo takuuvarman korvamadon tarttuvalla sävelellä ja nokkelalla sanoituksella. Kun siihen lisätään aikakaudelle uskolliset vaateparret, koreografiansa viimeisen päälle hallitsevat oikeasti nätit tanssitytöt – eli ei mitään nykypäivän musiikkivideohirvityksiä – ja vauhdikas eteneminen dynaamisen kepeän kuvauksen turvin, niin eiköhän kaksituntinen viihdetarjonta ole valmis. Positiiviset sanat koreografioista, aikakauden yleisilmeestä ja -fiiliksestä sekä jokaisen kameran edessä ja takana olevan roolin täyttämisestä just prikulleen oikeilla henkilöillä voi ulottaa sellaisinaan myös koko elokuvaan taistelukohtauksia myöten. Myönnytyksenä on tosin sanottava Chris Evansin olevan melkoinen puuveistos, ja että muskeli-Evansin ääni alkupuolen ruipelo-Evansin digitaaliehosteiden turvin luodussa kehossa on lähes pelottavan kuuloinen. Hieman myös nousee epäilys, muutettiinkohan hepun lihaksia tietokoneella myös toiseen suuntaan.
Uskalluksellekin on tilausta, sillä kuten alaotsikosta The First Avenger (leffa)nörtit voivat saman tien päätellä, on elokuva osa isompaa kokonaisuutta. Sen on viimeinen sooloseikkailu ennen kuin usean teoksen kanssa risteävän sarjakuvamaisen narratiivin elokuviin tuova Avengers pamahtaa teattereihin ensi vuonna. Samaiseen narratiivin nojaten sen suuremmat selitykset Captain American yliluonnollisista elementeistä jätetään tekemättä, sillä katsojan oletetaan oppineen ne täysin toista maata olleesta fantasiaseikkailu Thorista aiemmin tänä vuonna. Shakespearelais-norjalainen ukkosjumala ja Yhdysvaltain ruumiillistuma alustavat nimihahmojensa lisäksi tulevan leffan pahisosastoa, ja sen myötä napsahtavat paikoilleen viimeiset palaset kaikkien aikojen kunnianhimoisinta supersankarielokuvaa varten. Sitä odotellessa tarjolla olisi matkan tähän asti mahdollisesti paras osa, joka on ainakin yhden perin odottamattoman Oscar-voiton ansaitseva nostalgisen tuntuinen seikkailupaketti.
