Kumman kauan siinä kestikin ennen kuin surullisenkuuluisan syyskuun 11. päivän ns. neljäs lento eli United 93 sankareineen sai oman elokuvallisen hatunnostonsa. Tai ehkäpä viisi vuotta oli juuri sopiva aika antaa aiheen jäähtyä ja päräyttää sitten elokuva ilmoille.
United 93 on siis tositarinaan pohjaava, lukuisia palkintoja pokannut elokuva Pennsylvanian pelloille päätyneestä kaapatusta koneesta. Neljäkymmentäneljä uhria vaatineen lennon viimeiset tapahtumat ovat luonnollisestikin edelleen hämärän peittämiä: osa silminnäkijöistä väitti nähneensä koneen ammuttavan alas, osa sen vain putoavan, osa tiesi matkustajien taistelleen itsensä ohjaamoon, osa tiesi heidän jääneen ulkopuolelle, mustat laatikot ehdottivat putoamisajaksi 10:03 ja seismologiset havainnot 10:06… rumaa jälkeä vaatinut lopputulos on kuitenkin kaikkien tiedossa ja niinpä United 93 sai oman leffamuotoisen tarinansa.
(Kuoleman kipua hautovissa ja sankareille kunniamerkin tekevissä) tositarinoissa on aina oma varjopuolensa. Vaikka Paul Greengrassin jengi ei sorru mihinkään pahanlaiseen patsasteluun, jää leffasta siltä tunteellisen sankaruuden puoleltakin vaisu maku. Tunnettu faktahan on, että simppelillä kauniilla musiikilla voidaan yksistään saada aikaan suuri liikutustila, ja U93:n kohdalla jäädään puhtaasti sille musiikin luomalle tasolle: loppukuvissa voisi yhtä hyvin olla vaikka kuollut kisu, lemmikkinsä perään itkevä lapsi sekä sama onnistunut pianotunnari ja fiilis olisi juuri sama.
Kukaan lukuisista uhreista ei (ehdi) saa(da) lyhyen matkan aikana persoonallisuutta, vaikka tuotantotiimi teki yhteistyötä omaisten kanssa. Maahan tulevien puheluiden reaktiothan ovat oletettuja. Kukapa ei järkyttyisi, kokisi paniikkia, tuskaa tilanteesta! Silti jokaisen sukulaispuhelun kohdalle pysähdytään virittämään tippaa linssiin uudestaan ja uudestaan. Myös elokuvan tavassa esittää kesken pohjustuksen terroristien aamun parranajoa ja koraanihetkiä tuntuu olevan ideana muistuttaa, että ne tummasänkisethän ovat (pelkäävät tai eivät) sitten niitä pahiksia…
Noh, huumori sikseen. Vaikka U93:n ympäriltä suljettaisiin em. haittatekijät pois, ei se silti olisi hyvä elokuva. Ilman Perustuu tositapahtumiin -statusta tai sitä kautta tullutta jenkkiläisen Oscar-ehdokasvalitsijatiimin hetken hypeä se jopa kuuluisi katastrofileffojen unohdettuun luokkaan. Onneksi totuus on tarua ihmeellisempää ja näin elokuva saavuttaa sitä kautta hetkellisesti sen kipeän viiltävyyden tason, jota katastrofikuvaus vaatii. Musiikeista suo helposti neljä tähteä, byrokratian takkuilun kuvaamisesta toiset neljä, mutta totuuden valjastamisesta/muunnoksesta suuren luokan leffaksi tulee paljon vähemmän. Eikä vähiten siksi, että ratkaisevilla hetkillä pudotaan lähinnä todellisuudesta uneen. Siitä jää kraatteri ja lohdutonta romua onneksi vain leffan yleiseen tasoon – ei peltoon.
