Vuonna 2008 Peter Pontikis käsikirjoitti ja ohjasi pienen budjetin kauhuelokuvan, joka hukkui massaan, tai tarkemmin massojen puutteeseen, ja kriitikoiden haukkuihin. Suomeen saapunut DVD versio kuitenkin osoittaa ettei lopputulos täydellistä tyrmäystä ansainnut.
Elokuvan keskiössä ovat kaksi vakavasta identiteettikriisistä kärsivää vampyyrityttöä. Vampyyrielämäänsä kyllästynyt Vanja (Ruth Vega Fernandez) haluaa sopeutua yhteiskuntaan ja normaalien ihmisten tapoihin, kun taas Vera (Jenny Lampa) uskoo etteivät ihmiset pystyisi koskaan hyväksymään heitä ja näin ollen haluaa epätoivoisesti pitää kiinni siskostaan ja nykyisestä elämäntyylistään. Yhtenä yönä kaikki kuitenkin muuttuu kun Vera lyö veitsensä väärän uhrin kaulaan. Tämän seurauksena tytöt saavat peräänsä uusnatsien tunnuksia kantavan moottoripyöräjengin. Samaan aikaan kun tytöt yrittävät pysyä huomaamattomissa Tukholman yössä, puhkeaa heidän välilleen riitä kummankin tulevaisuudesta.
Länsimaalaiset vampyyrinelementit on elokuvassa siivottu pois eikä tytöistä löydy yliluonnollisuutta edes terävien kulmahampaiden verran. Sen sijaan ainoa vampyyreista tunnistettava piirre on tyttöjen verenjano, mikä onkin elokuvan tärkein elementti. Kuitenkaan mistään Gore-elokuvausta ei ole kyse vaan fimi nojaa tyttöjen keskinäisiin ongelmiin ja käsitykseen omasta erilaisuudestaan normaaleihin ihmisiin nähden. Kauhuelokuvalle tyypillisiä piirteitä on muutenkin harmittavan vähän. Kaupungin yö olisi ollut mitä parhain miljöö tälle kauhupätkälle mikäli sitä oltaisiin hyödynnetty paljon enemmän. Suurimman osan ajasta Tukholman kadut toimivat kuitenkin vain Veran ja Vanjan keskinäisen konfliktin näyttämönä kun tytöt selvittävät suhdettaan toisiinsa ja ympäröiviin maailmaan. Elokuvan jatkuva synkkyys ja rakeinen kuva on rasite silmälle eivätkä kaukaa kuvatut ja ylipitkiksi vedetyt hahmojen seuraamispätkät ainakaan auta asiaa.
Ruth Vega Fernandez ja Jenny Lampa tekevät hyvää työtä ja heidän onnistunut suorituksensa yhteiskunnan ulkopuolisista sisaruksista onkin yksi elokuvan tärkeimmistä tukipilareista. Samaan aikaan kuitenkin muut näyttelijät jäävät silkoiksi statisteiksi. Prätkäjengi toimii ainoastaan uhan tarjoajana mutta ainoatakaan repliikkiä he eivät suustaan päästä lausu. Elokuvassa pistäytyy myös mukana pervo taksikuski, vihainen filmifriikki sekä Vanjan sanaton poikaystävä. Heidän rooleistaan ja suorituksistaan ei hyvää, mutta ei huonoakaan, sanottavaa tahdo löytyä.
Elokuvassa selvästi kauhuelokuvatunnelmaa kantaa harteillaan Svante Fjaestadin kaunis ja hyvin tunnelmallinen musiikki, jota kuitenkin kuullaan valitettavan harvoin. Filmin harvat väkivaltakohtaukset ovat hillittyjä mutta tyylikkäitä, joskin katsoja jää kyllä kaipaan enemmän verenvuodatusjaksoja. Leffassa pääpaino on kuitenkin selkeästi pohdiskelevassa draamassa, mikä kyllä pistää miettimään elokuvan genreä uusiksi. Elokuva lyhyen pituuden takia pääkaksikkoon ehtii juuri ja juuri päästä sisälle mutta siihen se sitten jo jääkin kun hetken kuluttua lopputekstit rullaavatkin jo ruudulla eikä lopetus ei mystisyydestään ja karuudestaan huolimatta onnistu herättämään ajatuksia vaan jättää katsojalle loppujen lopuksi hyvin tyhjän tunteen.
Kokonaisuutena elokuvan visuaalinen ilme ja päänäyttelijöiden onnistuneet suoritukset estävät filmiä uppoamasta halpisleffojen loppumattomaan suohon. Varsinaista vampyyri toimintaa etsivät saavat pettyä karvaasti mutta leffaa voi pienellä varauksella suositella maanläheisistä, yksinkertaisista ja kerta kaikkiaan hillitystä kauhusta pitäville.
