Lopputekstit tulivat juuri ruutuun, joten nyt on aika arvostella Sergio Leonen ohjaama, legendan mittakaavat saanut Hyvät, pahat ja rumat. Aluksi sanottakoon että elokuvan visuaalinen komeus päihittää karussa esteettisyydessään Matrixin ja muiden efektihirmujen maisemat juuri rosóisuudellaan ja arkisuudellaan.
Yhdysvaltain sisällissota käy täysillä. Blondie (Eastwood) ystävänsä Tucon (Wallach) kanssa elattavat itsensä lavastamalla Tucon rikolliseksi, jonka Blondie ottaa kiinni, toimittaa viranomaisille saaden löytöpalkkion ja vaputtaen Tucon taas. Helppoa rahaa, mutta Blondiepettää Tucon ja jättää tämän aavikolle. Tästähän Tuco riemastuu ja päättää kostaa, mutta ennen kuin Blondie ehtii kuolla, Blondie saa tiedon valtavan kultaomaisuuden sijainnista, joten Tuco jättää Blondien henkiin. Alkaa armoton matka läpi sisällissodan runteleman Etelävallan.
Mielestäni elokuvan liikuttavin kohtaus on se, kun Tuco kohtaa pappisveljensä eräässä luostarissa. Tuco on viettänyt roiston elämää veljen opiskellessa papiksi, joten voi arvata etteivät veljesten välit ole hyvät. Veljesvihassa ja -rakkaudessa on sellainen määrä voimallista katkeruutta että ihan raavaskin mies herkistyy.
Elokuvassa näkyy hyvin sodan mielettömyys; erään sillan toisella puolella on Etelän ja toisella Pohjoisen joukkoja. Silta täytyy pitää hallussa että sitä pitkin voidaan hyökätä, mutta taas puolustaa ettei vihollinen pääse yli. Miehiä kuolee laumoittain yhden sillan vuoksi – tässä kenties vaikuttavin esitys sodan mielettömyydestä mikä on koskaan tullut vastaan. Myöskin teloituskohtaus jää mieleen brutaalina ja omituisena.
Elokuva on hyvä yhdistelmä westerniä, mustaa huumoria, sodanvastaisuutta ja Clint Eastwoodin uskomattoman hyvää näyttelytyötä. Eli Wallach näyttelee myös hyvin omaperäisenä ja hieman sadistisensorttisena Tucona. Hyvä pätkä.
nimimerkki: Galeazzo
