Dario Argenton ohjaama italialaiskauhu Inferno on vielä tänäkin päivänä erittäin toimiva ja mukaansa tempaava kauhupaketti. Tarinan monimutkaista ja erittäin kiemuraista juonta en rupea nyt ihmeellisemmeni selittelemään. Tarina liittyy mystiseen “kolme äitiä” kirjaan, jonka ympärillä tarinan hahmot pyörivät. Tarina on loppujenlopuksi melko omaperäinen ja omituiset juonenkäänteet tekevät siitä entistä paremman. Heti alkumetreiltä asti tarina tempaisee katsojan mukaansa, eikä hellitä missään välissä. Tylsiä kohtauksia ei ole mukaan eksynyt laisinkaan, vaan pelko vaanii kaikkialla ja kaiken aikaa.
Näyttelijät eivät ole mitään lahjakkuuksia, eikä hahmojakaan ole kovin syvällikseksi kirjoitettu. Elokuvassa pääpaino laitetaan pelottavien kohtausten luomiseen ja tässä onnistutaan hyvin. Hahmojen kohtalosta katsoja ei juuri välitä, mutta mystinen tunnelma houkuttelee sitäkin enemmän. Oikeastaan näyttelijätyöskentelyyn, tai hahmoihin tulee loppupeleissä kiinnitettyä yllättävän vähän huomiota. Dario Argenton ohjaus on äärimmäisen hienoa. Visuaalisella puolella herkutellaan oikein olan takaa, eikä tunnelmakaan pääse lepsumaan Argenton osaavissa käsissä. Kerronta on hieman sekavanoloista, jota edes auttaa käsikirjoituksen monimutkaisuus. Perinteiseen “kuka kuolee seuraavaksi” arvausleikkiin Inferno ei sorru vaan pitää oman tyylinsä loppuun asti. Ainoastaan elokuvan äänimaailma jää hieman askarruttamaan. Musiikkivalinnat eivät pääse kummemmin ärsyttämään, mutta eivät ole mitenkään edesauttamassa elokuvan tunnelmaa. Gore-efektejä ei pihtailla, vaikka elokuvan tunnelma onkin jossain aivan muualla kuin verenvuodatuksessa. Tapot näytetään kuitenkin melko vapaasti, eivätkä ne tapahdu kuvaruudun ulkopuolella kuten aikansa Hollywood velipuolet (jotka tosin painivat aivan erisarjassa). Kerronta saattaa tuntua hieman töksähtelevältä, tai että elokuva on vain tappokohtauksia toisensa perään, mutta tämä taitaa olla ihan tarkoituksellista ja yllättävän toimivaa.
Pienoinen vanheminen näkyy kokoajan, mutta ei pääse lohkaisemaan isoa palaa elokuvan arvosanasta. Pienistä risuista huolimatta Inferno on melkoinen helmi. Dario Argenton tyylitaju ei petä hetkeksikään ja elokuvan tunnelma on kohdillaan.
nimimerkki: Siperia jones
