Silent Hill on monille varmasti paljon tutumpi konsolipelinä kuin elokuvana ja Silent Hill -leffa todellakin noudattelee ensimmäisenä ilmestyneen pelin juonta. Itse en ole koskaan pelejä pelannut, mutta hämärä muistikuva oli että kyseessä on jonkin sortin kauhupeli – niin kuin onkin, senhän voi todeta pelkästään vilkaisemalla leffakotelon kantta.
Rosen ja Christopherin adoptoima tytär nimeltä Sharon huolestuttaa vanhempiansa yöllisillä unissakävelyretkillään ja mikä erikoisinta; tyttö huutaa unissaan paikkaa nimeltä Silent Hill. Rose ei kestä katsoa tyttärensä kärsimystä, joten hän päättää viedä Sharonin Silent Hillin autioituneeseen kyläpahaseen, joka on jostain syystä eristetty ulkomaailmasta. Matkalla he törmäävät jonkinmoiseen aaveeseen ja suistuvat tieltä. Herätessään Rose huomaa Sharonin kadonneen, eikä hänen auta muu kuin lähteä etsimään tytärtään Silent Hillistä. Mikä on kaupungin salaisuus ja miksi Sharon sinne haluaa?
Vaikka elokuva on visuaalisesti näyttävä ja synkkä niin itse en päässyt alkuunkaan tunnelmaan mukaan. Sisältöä on vaikea käydä läpi paljastamatta juonta, mutta voin kertoa leffan pyrkivän vanhanaikaisen kauhunostalgian esiintuomiseen – vähän niin kuin The Others – siinä kuitenkaan onnistumatta. Ihmetellä voi myös hahmojen yllättävän nopeasti tapahtuvaa sopeutumista Silent Hillin eriskummalliseen kyläpahaseen.
Näyttelytyö on ihan ookoota, ohjaus ja toteutus kiitettävää luokkaa. Juonikin loppujen lopuksi asiallinen, vaikka samalla tuhat kertaa loppuun kulutettu, mutta epäselkeästi etenevä käsikirjoitus saa allekirjoittaneelta pienen näpäytyksen.
Kahden tunnin pituus puudutti viimeistään tylsän puoleiseksi käyneen leffan, eikä loppukaan pystynyt kokonaisuutta pelastamaan. Elokuvaa voi suositella yliluonnollisiin asioihin perustuvien leffojen faneille, mutta liikoja ei kannata kenenkään odottaa. Tämän kaltaisia on nähty, eikä Silent Hill tuo genreensä mitään uutta.
