“Tämän vuoden Pan’s Labyrinth!”, hehkuttaa Orpokoti-elokuvan juliste. Lupaava lause sinänsä, mutta vertailukohta johtaa herkästi harhaan. Molemmat leffat ovat toki kovassa nousujohteessa ahkeroivan Guillermo Del Toron tuottamia, mutta siinä missä Pan’s Labyrinth nojasi satumaiseen mytologiaansa, lähenee Orpokoti selkeästi enemmän perinteistä kauhudraamaa. Laadukkaasti toteutetusta tarinasta on tälläkin kertaa kyse.
Juan Antonio Bayonan esikoispitkä ei oikeastaan ole juonellisesti kovin erikoinen tapaus; kolmihenkinen perhe muuttaa hylättyyn orpokotiin, jossa äiti (Laura) vietti aikoinaan lapsuutensa. Tarkoituksena on käynnistää orpokotitoiminta uudestaan, mutta rakennuksen synkkä historia herää henkiin. Leffa tiedostaa genrensä perinteet toistaen niitä reippaasti, mutta usuttaa mukaan taitavasti tunnelmoivaa, hitaasti aukeavaa surumielisyyttä. Säikyttelykohtauksia elokuvassa on vain muutama, ja ne on tehty hyvällä maulla. Visuaalisesti upea jälki antaa vahvoille näyttelijäsuorituksille mukavasti tilaa ja pitää otteessaan juonen heikompinakin hetkinä. Erityismaininnan ansaitsevat etenkin Belén Rueda ja Roger Príncep, joiden hienosti tulkitsema äiti/poika -suhde muodostaa yhden elokuvan kantavimmista voimista.
Suurimmat ongelmat ovatkin käsikirjoituksessa, johon Hollywoodmaisittain ahdetut meediotranssikohtaukset ja väkinäiset koukerojuonenkäänteet vievät armotta pohjaa pois muutoin persoonalliselta tunnelmalta. Orpokoti välttää kyllä pahimmat kliseet, muttei myöskään kulje tarpeeksi rohkeasti omaa linjaansa noustakseen kauhuelokuvien kärkikastiin.
Kokonaisuutena Orpokoti on kuitenkin viihdyttävä ja valtavirran yläpuolelle nouseva elokuva, joka kannattaa katsoa jo yksin seesteisen tunnelman ja kauniin kerrontansa vuoksi. Espanja ja Meksiko kiilaavat itseään parhaillaan lujaa maailmankartalle psykologisen kauhuelokuvan uutena ammattitaitajana. Toivon mukaan tämä on kuitenkin vasta esimakua.
